Viimeinen toivo

Mulla meni melkeen kokonaan halu elää. Lihoin. V**** lääke!!!
No ei se mitään, ajattelin.
Ei se mennytkään ihan niin. Pakko ajatella. Ajattelin että ei se haittaa, kun kukaan ei huomaa.
Äiti huomasi. Esitin että se ei haittaa yhtään. Lihoin vähän, entä sitten.
Kyllä sillä on väliä..
En vain näyttänyt sitä.
Pian sen huomasivat kaikki muutkin. Tosin psykologini yritti väittää ettei sitä näe minusta. Hän ei olekaan nähnyt minua ennen kuin aloin lihomaan.



Ei siinä mitään. Oon entistä läskimpi. Kivaa..
No nyt vaa mentiin siihen pisteeseen että mun on pakko laihtua ja saada parempi kunto.
Muuten en voi jatkaa tossa joukkueessa.
No yllättikös se. Ei.
Se vaan tarkottais että joutuis lopettamaan mun rakkaan harrastuksen.
Koska toi on ainut joukkue jossa haluan pelata.
Mutta nyt musta ei vaan oo joukkueelle mitään hyötyä.
Oon niin huono.
HUONO, HUONO, HUONO!
Jos tää jatkuu näin ni en voi jatkaa siellä, en tällä tasolla.
Kyllähän mä sen ymmärrän, oon aina tiennytkin.
Nyt vaan asia lävähti päin naamaa kun se suoraan sanottiin. 

                                 

No ei kai tässä sit auta muutaku peruskuntoo vaa, lenkkille läski!
Tekosyitä, en voi vielä kun nilkka ei oo parantunu..
No eihän se ole mutta tuki jalkaan ja lenkille. Ei oo niin vaikeeta.
On se..
Ei pitäis olla ku elämä riippuu siitä.
Minkä sitä voi että läski rakastaa herkkuja. Ei niistä voi pysyä erossa, ei sitten millään.
Läski ei jaksa liikkua ja lihoo.
Ei en halua sitä. EN!
Mä en kuole vielä, mä tahdon pelata vielä.
Se tarkottaa että mun pitää syödä vähemmän ja liikkua enemmän.
Ei herkkuja!
En halua syödä liian vähän, siitä on vain haittaa. Mutta tarpeeksi vähän että laihdun.
Ei tässä ole enää muita vaihtoehtoja kuin laihtua.
Mun elämä on käytännössä ohi jos joudun lopettamaan.

En vain ymmärrä miten vanhemmat ei huomaa mitään.
Ehkä ne haluaa uskotella itelleen et oon normaali.
Mutta oon viallinen eikä siitä pääse mihinkään.
Ne ei varmasti ois halunnu mua jos ne ois tienny että musta tulee viallinen.

Joskus olin poissa kotoa ja huomasin että hei elämä on ihan kivaa, ja sitten tulin takaisin kotiin. Huomasin että hei haluan pois täältä. Muualla on parempi. Jouduin aina palaamaan takaisin. Nyt olen jossain ja on hauskaa kavereiden kanssa, palaan kotiin ja kavereiden kanssa ei ollutkaan hauskaa? Ehkä mulla ei ollut hauskaa kavereiden kanssa? Mä en enää tiedä..

Ehkä mä oon se yksinäinen. Aina. Elämäni loppuun asti. Entä jos mä yritän päästä eroon niistä vähistäkin kavereista että voisin kuolla yksin. Ei miks mä haluisin päästä eroon kavereista. Tiedän varsin hyvin että en ollu ilonen ilman kavereita pari vuotta sitten. Miksi olisin nytkään.
Tosin välillä tuntuu että vaan eristäydyn ihmisistä.
En tajua miten se tapahtuu, se vain tapahtuu.
Olen paikalla mutten läsnä, en oikeasti.

En ole yhtä lähellä kuolemaa kuin ennen osastolle menoa. Mutta en jaksa tätä enää kauaa.
Mun rakas harrastus, siitä ei ole kohta mitään jäljellä.
Se on mun tärkein kannattelija. Jos se vedetään pois ei jäljelle jäävät asiat enää kannattele minua tässä elämässä. Jos näin käy niin voin kai sen sanoa jo, en keksi enää syytä jäädä tänne.
Hitaasti ja varmasti mun ajatukset tappaa mut.

Elämä on täynnä valheita. Kauniita ja rumia. Elämä itsessään on kaunis vale, mihinkään ei ole oikeasti mitään syytä. Kaikki tapahtuu sattumalta. Kaikkeen ei ole syytä.
Ehkä kipeä totuus iskee vasten kasvoja, kun sattuu huomaamaan sen ison valheen.

Menee hermot kun ilman herätyskelloa en herää aamulla. Niin, ja niitä pitää olla ainakin viisi.
Jos ei ole syytä nousta esimerkiksi kouluun, nukun vähintään 11 tuntia. Viikonloppuna tuli 13 tuntiakin.
Niin ja siis en ollut koulussa viime viikolla, en yhtenäkään päivänä. Joten olen nukkunut paljon, liikaa.
Melkein mielummin eläisin liian vähillä unilla ja itkisin itseni uneen. Mutta ei lääkkeet pistää ihan sekasin nukkumisenkin. No melatoniinilla nukahdan tällä hetkellä, ilman en nukahda. Tekee mieli lopettaa toi ketipinor, ärsyttää niin suunnattomasti. Tai no mitä sitä huijaamaan. Minähän lopetan sen, lääkäriltä en ole kysynyt enkä kysykään. Vähennän jo tänä yönä annosta.
Ehkä noi lääkkeetki on vaikuttanu siihen että en osaa enää pelata.. Tai ehkä olen vain niin huono.
Miksi huijaan taas itseäni, kun tiedän että olin todella hyvä viime keväänä vielä. Jotainhan tässä on muuttunut, ainakin se että olen aloittanut lääkkeet.
Joista ei edes ole hyötyä..
En halua enää syödä niitä, en mitään.

No mitenkäs kävikään, no en voi olla myöntämättä että stressi helpotti kun päätin etten osallistu kevään ylioppilaskirjoituksiin. En kykene siihen nyt, en kykenisi edes lukemaan niihin. En kyllä usko että koskaan, mutta sitä ei tarvitse kertoa kellekään. Tai olenhan sanonutkin, mutta ne ei halua uskoa joten olkoon uskomatta. Laitetaan ilmeisesti sairaslomaa puoleksi vuodeksi. Kyllä se käy kun voin edelleen käydä koulussa, sen verran kuin jaksan. Sen verran kun tarvii että jaksan tätä elämää edes kevääseen asti. Sitten voi taas miettiä kannattaako tätä elämää jatkaa. Kevään jälkeen odotetaan taas niin paljon, enkä pysty vastaamaan niihin odotuksiin, taaskaan. Toisaalta ihan hyvä että kukaan ei ole vielä ihan tajunnut että mä oon rikki. Korjaamattomasti. Ei mua pysty korjaamaan enää.  
Mä en tuu ikinä yltämään yhteiskunnan vaatimuksiin.
En pääse lukiota läpi, en pääse töihin tai mitään muutakaan. Siinä on päätöstä kerrakseen elää tuilla ja ties millä vai kuolla. Kuoleminen kuulostaa helpommalta, siihen ei vaadita mitään.
Jos taas eläisin jollain v**** tuilla loppuelämäni niin tarvittasiin hirveästi selittämistä.
Enkä mä voi elää millään tuilla. En voi. Kuinka kauan tarvii yrittää selittää ihmisille että mä en tuu ikinä kuntoon. Mä en läpäise kouluja enkä pääse töihin.
Ehkä jossain vaiheessa ihmiset kyllästyy kun en parane niinkuin kunnollisten ihmisten kuuluu.
En ole kunnollinen. Siinähän se. Ehkä ne sitten luulee että vaan teeskentelen että saisin helpon elämän.
Ehkä ne luulee jo. Mitä jos mä teeskentelenkin. Miks mulla olis mitään ongelmia, ite oon keksiny kaiken. Kaiken syyllisyyden, häpeän, itseinhon, huonommuuden tunteen,pelon, jännityksen, masennuksen, ahdistuksen ja mitä näitä nyt onkaan loputon lista.
Mitä sitten kun mua ei oteta enää tosissaan. Onko silloin viimeistään aika kuolla?

Ja täähän siis tulee vain jos olen yhä elossa sanotaan vaikka tammikuussa ja siitä eteenpäin.
Sitä ennen pitää saavuttaa ensimmäinen tavoite hengissä olon pitkittämisen tiellä.
Meinasin kirjoittaa elossa olon, mutta en tiedä olenko enää elossa..

Viimeinen toivo, jos toivoa enää on

en tiedä, jaksanko enää suoriutua tavoitteeseeni joka pitää minut hengissä
last hope

♥