Kuolema kuittaa univelat

"Eieieiei.. Miks mulle tapahtuu näin. Tuntuu että vajoon hitaasti takas siihen suohon mistä lähin nousemaan. En jaksa enää olla täällä, kotona. En pysty tähän. Mun mieli hajoaa taas. Mun vanhemmat ei ymmärrä mun oloa, eikä selvästikään pysty kommunikoimaan mistään siihen liittyvästä. Kirjotin kirjeen äidille, ei mitään. Ei voi mitään jossei kiinnosta. Mun on pakko saada asunto, haluun kutsun haastatteluun. Mä en enää jaksa jossen saa tietää että pääsen pois täältä. Mun voimat loppuu. Toimintakyky heikkenee. Nukkuminen vaikeutuu. Yksinkertaset asiat ei enää onnistu. Blokkaan ajatuksia.  Yritän työntää ne pois. Tunteet jää. Ilman ajatuksia ne on selittämättömiä. Yritän selvitä päivä kerrallaan. Syöminenki tuottaa taas ongelmia, koska oon lihonu. En kestä sitä, en halua olla näin iso. Pakko laihtua. En kestä itseäni. Syömisen rajottaminen on taas alkanu. Mitähän tästä tulee. Pelottaa. Väsyttää. Itkettää. Mutta minähän laihdun, vaikka väkisin. Ja jos uus lääke estää sitä ni lopetan sen, vaikka se vaikeuttais nukkumista. Miks tää on näin vaikeeta. Se mikä ei tapa, niin se todellakin hajottaa." Tuon kirjotin sunnuntain ja maanantain välisenä yönä, kun en nukahtanu.

Oon väsyny. Täytän päivät tekemisellä ettei olis aikaa ajatella ylimäärästä. Kollaaseja, treeenejä, telkkaria, siivoomista, neulomista. Mitä vaan. Alkaa vähän tuntuu siltä et oon ihan sekasin. No täytyy vaa yritää sietää tätä kaikkea, ehkä kaikki muuttuu paremmaks ku pääsen muuttaa pois täältä. Nyt yritän vaan jaksaa siihen asti. Kollaasit on mun keino käsitellä asioita. Jotenkin helpottaa olo kun teen niitä. Ehkä tää tästä joskus muuttuu paremmaks. 

Nukkuminen on ihanaa. Miten mulla on univelkaa?