Hajoan.. Hajoan.. Hajoan.. Hajoan.. Ja lopulta.. Palasia ei saa enää kasattua kokoon.. Kokonaisuus on vajaa. Osia on hajonnut ja hukkunut. Rikkinäiset heitetään pois. Turhaa yrittää kasata mitään mikä ei enää koskaan ole ehjä. Rikottua ei saa ehjäksi. Ajan hukkaa kaikki.
Olen täysin hajalla, monta vuotta taistelin että olisin väärässä. En uskonut itseäni, vihdoin päästän totuuden sisälleni ja tajuan että ei ole enää mitään tehtävissä. Olen jo menetetty tapaus. Millään ei ole väliä.
Taas kerran koulut alkoi, ei kiinnosta. Turhaa, en pääse lukiosta läpi. En ole edes elossa vuoden päästä. Mutta on näytettävä normaalilta, joten menen kouluun. En jaksa tehdä mitään. Selitän opettajille tilannetta, ne ymmärtää. Muttei tiedä, etten edes aio päästä lukiosta pois. Aion kuolla. Koulu on vain paikka jonne pääsen pois, pois kotoa.. hetkeksi.. En tiedä mitä tapahtuu kun kaikki alkaa ymmärtämään ettei musta ole mihinkään. Kaikki tsemppaa jaksamaan "kyllä se siitä". Aivan kaikki opettajat siis, vanhemmat ei siis sano mitään. Ei yhtään mitään, ei mihinkään. Ne ei vaan ymmärrä vielä, että osaamiseni on melkein ala-aste tasoa. Hyvin olen kuitenkin pääsyt eteenpäin. Kaikki huomaa sen vasta kun tulee vaikeimmat kurssit ja kirjotukset. En osaakaan mitään. En osaa hahmottaa asioita, ja muistini on erittäin lyhyt. Keskittymäänkään en pysty, joten käytännössä en osaa enää mitään. En ole opiskellut vuosiin, en yhtään. Vain yksinkertaisimmat asiat jotka olen saanut pitkäkestoiseen muistiin kauan sitten, ovat enää tallessa päässäni.
Vain muistot ovat sen lisäksi tallella, ja niistäkin lähinnä kaikki kauheimmat. Ja vanhimmat muistot alkavat hiipumaan, katoavat pois. En muista melkein mitään enää, ja varsinkin kun pitäisi muistaa millon jotain on tapahtunut. Hyvä kun muistan mitä on ylipäätään tapahtunut.. Lääkäri sanoi: " Kuules tyttö, sun täytyy rakentaa oma historias". Kun lääkäri kyseli menneisyydestäni ja en osannut vastata kysymyksiin milloin mitäkin tapahtui.
Mulla ei ole enää kotia. Ei missään. Tämä ei ole koti. Vanhemmat huutavat, se vain lisää ahdistusta. Jotakin pitää muuttua. Tämä ei voi jatkua näin. Tai mun on vakavissaan alettava suunnittelemaan sitä itsemurhaa. Näin en jaksa.
Vihaanvihaanvihaan! Vihaan itseäni, suoraan sanoen alkaa jo kuvottamaan. Olen liian iso. En kestä nähdä enää itseäni. Miten olen voinut edes päästää itseni tähän asti.. tunnesyöminen on paska juttu. Olen päättänyt että tähän tulee muutos. Ja näköjään olen onnistunut pitäytymään päätöksessäni. Karkkia en ole ostanut, tosin välillä karkinhimossa vetänyt virosta tuotuja herkkuja tai kaivanut äidin kaapinperältä jotain. Hävettää, kuinka voin antaa itselleni luvan syödä karkkeja, kun en jaksa liikkua tarpeeksi kuluttaakseni enemmän kuin olen syönyt. Kahvin olen opetellut juomaan ilman sokeria. Ja vähentänyt turhia naposteluja ja pienentänyt annoskokoja. Tosin saatan syödä liian vähän, ja epäterveellisesti nyt ainakin. Ei meillä syödä terveellisesti, vaan halvalla.
Heinäkuun kävin salilla, ja nyt on treenit alkanu ihan kunnolla, pääsee jäillekkin jo. Nyt pitää vaan syödä tarpeeks vähän että laihdun. Ja tietysti treenatessa saan niitä lihaksia ni ne ei sitte kokonaan katoa.. Sen päivän kun joskus näkis että painaisin edes vain 65kg. never going to happen.. laihduin kyllä kesällä mutta lihoin sitte lisää. Seitsämän kiloa kun saisi pois niin ois jo alku. Tietysti paino laskee hitaammin tai vaan nousee jos saan lihaksia mutta en saa läskiä pois. Mutta peili onkin se mun todellinen mittari, näen kyllä jos jaloissa ja keskivartalossa on sitä ylimääräistä.
Mun kädessä olevat jäljet ei parane, jos viillän koko ajan uudestaan. Mutta kun tekee mieli. Toisaalta se lievittää ahdistusta, erittäin lyhyeksi ajaksi kylläkin :( Toisaalta kostan itselleni virheistäni. Virheistä pitäisi oppia, minä en opi. Enempää selittelemättä, kostan itselleni kaiken väärän mitä olen tehnyt tai jättänyt tekemättä. Olen itseasiassa erittäin kostonhaluinen, enkä ainoastaan itseni suhteen. Kostan kaikille kaiken jos vain kykenen. Tosin yleensä se tapahtuu huomaamatta, ja minä olen ainut joka sen ajattelee kostamisena. Mutta esimerkkeinä, jos äiti huutaa ja se ärsyttää minua suunnattomasti saatan jättää sinä päivänä syömättä, tai viiltää, tai juoda, huutaa takaisin.. Tai jos kaverini sanoo jotain ärsyttävää, saatan sanoa hänelle ilkeästi. Tätä asiaa en tässä tämän enempää avaa.
Miten voin unohtaa epämiellyttävät asiat kun ne eivät poistu ajatuksista lainkaan, koko ajan taustalla. Kaikessa, kaikkialla.. Vaikuttaa koko elämään, vaihtoehtoa ei ole.
Zombiiiiii. Sitä minä olen.. On hienoa että ihmiset luulee että jaksan tehä kaikkea. En vaan oikeesti jaksa. Mistään ei tuu mitään. Laahustan kouluun ja vedän pirteemmän ilmeen kasvoille ja puhun ihmisten kanssa kaikkea turhan päivästä samalla kun mieli seikkailee jossain ihan muualla, tai vaihtoehtoisesti ei yhtään missään. Yksin ollessa hymy hyytyy ja vajoan muualle. Pois. Tiedostan ympäristön jotenkin, vaikka oikeastaan mieluummin en tiedostaisi. Haluaisin vaan johonkin muuhun maailmaan, pois tästä kauheasta todellisuudesta. Kaveri vie tarjottimen pois, hymyni hyytyy kunnes hän taas palaa luokseni. Samalla mietin itsekseni, huomasikohan kukaan opettajista mitään ilmeiden vaihdoksiani. Osa opettajista tarkkailee minua, tai ainakin minusta tuntuu siltä, koska olen kertonut heille suhteellisen paljon asioistani. Voin vaikka vannoa että esimerkiksi psykologian ope tarkkailee mua kun oon sen tunneilla, se tietää että mulla menee huonosti. Ja kun oon tunneilla niin en jaksa enkä pysty pitämään ilmeitäni kurissa kun ahdistus kasvaa. Ja sen takia, jos on kova ahdistus niin sen kyllä näkee sitten, vähintään ilmeestä jossei muusta kehonkielestä. Jos ahdistus ei ole kovin suuri niin vajoan vaan syvälle ajatuksiini, tai ajatuksettomuuteen.
Yöt on muuten kamalia. En saa nukuttua tarpeeksi, lisäksi näen painajaisia joiden vuoksi heräilen. Viime viikko oli ihana kun sai nukkua, unilääkkeillä tosin. Mutta sain nukuttua. En jaksa mennä nukkumaan kun en nukahda, mutta aamulla kun herään haluan vain takaisin nukkumaan. Haluan kuolla, en jaksaisi elää aina uutta päivää. Eri päivä, mutta niin samanlainen. Tyhjä. Kunpa vain nukahtaisin ja en koskaan heräisi. Tekee mieli vaan satuttaa itseäni niin paljon, olen niin turha. Haluan laihtua, satuttaa itseäni ja sitten kuolla. En pysty enää kestämään sitä kaikkea mitä olen kestänyt niin kauan. Kuinkahan paljon huonommaksi tän täytyy mennä ennenku lääkäri laittaa mulle M1. Tai no ongelmahan on se että ku ei ne tiedä kuinka huonosti mulla oikeestaan meneekään. Mitä väliä, oikeestaan mä ansaitsen tän. Oon niin sairas ihminen, viallinen, vääränlainen. Mulla on taas niin ristiriitasia ajatuksia, en voi kuolla. En voi, hävettää kertoa että olen näin huono. Ja ihan ensimmäisenä siks että mulla on muutama niin tärkeä ystävä, ja ne väittää että ne ei elä jos mä en elä. Mut mä en vaa jaksa tätä enää. Vois juoda ton liköörin pois..
Päässä pyörii kolme asiaa: haluan olla laiha, haluan viiltää, haluan kuolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti