onko mitään turhempaa kuin viikonloppu

 Taas yks turha viikonloppu. Itkettää ajatellaki mitä tapahtuu ku koomaan koko viikonlopun kotona. Vappukin olis vaan kamala viikonlopun pidennys jossen pääsis viettää sitä kavereiden kanssa. Voi kun kiva, heilun edes takas ja yritän pysyä kasassa. En tarvii tälle yölle mitään ahdistuskohtausta. En vaan kestäis sitä, en ainakaan nyt. Ajatukset ei pysy kasassa. Tästä tekstistä ei varmaan tajua mitään 

Tää päivä on ollu tajuttoman pitkä, en edes muistanu enää että on sama päivä ku aamulla. Menin kyllä kouluun ku sain revittyy itteni seittämän aikaan sängystä ylös, mutta olin jo muutenki myöhässä joten keksi paremman idean ku tunnille meneminen. Menin ruokalaan istumaan, luin lehtee, tein sudokuu, kuuntelin musiikkia ja söin vähän jotain aamiaista. Istuin siinä sit melkeen kolme tuntia ja en, onneks, edes tajunnu että siinä oli aina välillä ruokala täynnä ihmisiä. Toimispa musiikki ja joku tekeminen siinä samalla aina noin hyvin. Mua ahdisti kyllä ne ihmiset siellä mut jotenki en ehtiny ajatella sitä, jos oisin ni oisin ollu sen kolme tuntia lukittautuneena vessassa ahdistuneena.
 aas yks turha viikonloppu. Itkettää ajatellaki mitä tapahtuu ku koomaan koko

                           
   
En keksi mitään minkä takia mun pitäis jaksaa tätä, turhaa olemassaoloa. Ei musta oo mihinkään. Oon liian heikko tähän maailmaan.

                      

En tajua itsekään omia ajatuksiani, miten ne voi sillon kertoa toiselle. Pitäisi pystyä, haluaisin pystyä. Suututtaa. Miten voin olla huono kaikessa, tässäkin yksinkertasessa asiassa, ei tarvii ku avata suu ja sanoa sanoja sanojen perään. Miksi se ei onnistu. Ehkä mua ei vaan kuulu auttaa, mut kuuluu hylätä johonkin niinku turhat huonot lelutkin hylätään. Ei mua pysty auttamaan, oon liian syvällä jo. Sieltä ei pääse pois. Päivä päivältä vaan syvemmälle, kauemmas valosta. Haluan kuolla, ei en, haluan että minut pelastetaan pois tästä. vai haluanko sittenkään..


                     

.

tyhjää

Miten voi tuntea niin paljon kaikkea ja samaan aikaan ei mitään. En pysty käsittämään. Miks en voi kertoa koko totuutta ihmisille jotka kysyy miten voin, ja siis sellasille joihin voi luottaa. En mä kerro mitään sellasille joihin ei voi luottaa. En vaan pysty, kerron mielummin osan totuudesta, sen helpon osan. Voin sanoa että oon nukkunu huonosti, unirytmi on ihan sekasin, valvon liian myöhään ja jopa sen että menee huonosti. Mutta jotenkin jää aina sanomatta ne asiat mitkä ehkä pitäisi sanoa, kuten se että välillä valvon ihan tahallisesti koska mulla ei oo mitään syytä saada nukkua tarpeeks tosin en mä saa nukututta tarpeeks vaikka en valvois tahallisesti. Ja se että mä syön miten sattuu, välillä liikaa ja välillä liian vähän ja niiiin epäsäänöllisesti.Niin ja tänään alko karkkilakko, toukukuun loppuun asti vähintään. Harva tietää miten vähän mua enää kiinnostaa edes elää.

Raivostuttavaa, ei vaan tyhjää ku ei pysty itkemään, tää on kamalaa ku ei tunnu miltään ja silti tuntee kaiken, koko ajan. Oon niin väsyny, mulle on ihan sama mitä tapahtuu. Koulu kiinnostaa enemmän tai vähemmän. Eli ei yhtään, paitsi sen verran että on pakko saada muka tehtyä jotain. Pah, en oo saanu mitään tehtyy puoleen vuoteen. Paitsi hei olin tänään uusinnassa ja sain vastattua jotain. Huimaa, sit voin ajatella positiivisesti jos sattuisin pääsemään läpi. En oikeesti osannu mitään, mut toivossa on hyvä elää vai miten se meni.

Harjotuksissa on pakko käydä, vaikka ei aina jaksais. Kukaan ei tiedä etten oikeesti aina jaksais mennä sinne. Hyvä vaan et oon puolipakolla siellä, katuisin jos lopettaisin ja en voi vaan jäädä pois ilman selityksiä. Eilen kävi se mitä aina pelkään. Happi loppu ennen ku lihaksista meni tunto. Vittu jee. Ensin yritin tottakai pysyy mukana mahollisimman kauan mut sit rupes huippaa, yritin nousta istumaan ni kaaduin vaa takas selälleen tais muuten pääki kolahtaa ikävästi lattiaan. Ennen tätäki jo oli vähän oksettava olo. No ei auttanu ku jäädä siihen lattialle makaamaan kun en mihinkään suuntaan pystyny liikkumaankaan. Sit yks nainen kysy jotain et onko huono olo ja heti sen perään valmentaja kysy toiselta puolelta et oonko kunnossa. Eikös sieltä tullu sit se ohjaajaki kyselee. En tiedä, enkä edes halua tietää tuijottiko kaikki mua ku makasin siinä. Onneks oli silmät kiinni suurimman osan ja en ehtiny hirveesti katella niitä muita. Makasin siinä sit jalat seinää vasten ja yritin saada hengitystä tasaantumaan lopun aikaa ku muut veti tunnin loppuun. Joku kiltti nainen anto mulle pari kuivattua aprikoosia sen tunnin jälkeen :) oli kyllä taas lievästi sanottuna heikko olo sen jälkeen, ja koko loppuillan.

Tuntuu niin tyhjältä ja yksinäiseltä. Ei tätä tunnetta voi kuvata. Se on tyhjää. Tuntuu kuin olisin tyhjyyden rajalla, valmiina putoamaan sinne kokonaan. Tai sitten sille toiselle puolelle, ahdistukseen. Tiedä sitten kumpi on parempi. Olen ja kadonnut muilta poluilta. Jäljellä on vaan tämä tasapainottelu tyhjyyden ja ahdistuksen välillä. Kauankohan tätä jaksaa.

En kestä enää

En vaan jaksa enää, en enää. Missään ei oo mitään järkee. En tajua enää omia ajatuksianikaan. Tuntuu etten edes muista mitä oon ajatellu, mitä on tapahtunu ja millon. Aika kuluu niin hemmetin hitaasti, menee ikuisuus aina ennen ku päivä on ohi ja silti, silti se menee niin nopeesti. On menny monta viikkoo ku oltiin kaverilla, ja tuntuu et se just vast tapahtu ja samaan aikaan tuntuu että siitä ois monta kuukautta. En voi käsittää. Kaikki on niin sekavaa.

   
Tästä ei tuu mitään, mun on turha olla täällä enää. Enkä jaksa enää esittää. Yritän turhaan olla niinku kaikki olis hyvin mut se ei vaan oo niin. Ei oo koskaan ollu, mä oon aina ollu erilainen, huono, turha.. yksin. Tai en aina yksin, mut yksinäinen. En kuulu joukkoon. "Minä olen erilainen, hyvin tehty." Tuntuu että kaikki vaan muistuttaa siitä että olen erilainen. Kaikki tuijottaa mua ja kattoo kuinka oon erilainen ja teen kaiken väärin ja huonosti. 

Tää päivä on ollu yhtä sekavaa.. jotain. Mun piti alkaa syömää normaalimmin ja jättää karkit pois. Mites kävikään kavereita näin ja heseen mentiin. Ei siinä ollu mitään ongelmaa, paitsi jälkeenpäin. Ei mulla ollu mitään ongelmaa syödä siellä. Jälkeenpäin kun oksetti, ajattelin että se on ihan ok, en ehtiny/halunnu/ pystyny syömään päivällä ku jugurttia. No sitten menin kotiin, niin mulle oli jätetty kasa daimeja. Ei menny kauaa kun olin tuhonnu ne. Ajattelin kuitenki että mun pitäs syödä iltapalaa, mut en vaan pystyny ku ällötti niin paljon. "Tyhmä läski sun tarvii mitään syödä enää", ajattelin. Hienosti meni, otin lasillisen vettä ja odotin kauhulla tulevia tunteja. Sit aloin miettimään, miks oon näin läski, laiska ja huono. Päätin että nyt ryhdistäydyn ja alotan karkkilakon, pitää vaa hankkiutuu eroon noista suklaista tuolla hyllyssä. Hienoa nyt oonki sit syömässä sitä kaikkea kerralla. Itkettää, miks oon näin  luuseri. En saa mitään tehtyy järkevästi. No huomenna sit alkaa laihdutus, oikeasti. Ei leikisti niinku tän koko kuukauden. Oksettaa, silti syön tota suklaata. Tiedän, toivon, että en pysty oksentamaan, en vaikka haluisin. En halua, valehtelen itelleni. Joulukuussa ahdisti niin paljon että yritin oksentaa ja oisin voinu oikeesti satuttaa itteäni. Onneksi en pystyny, kumpaankaan. Silti, osa minusta toivoo nyt sitä olo kun oli joulukuussa, että ällötti niin etten pystyny syömään paljon mitään. Vain että saisin lopetettua karkin syömisen. En voi olla täysin syömättä, koska muuten treenaaminen kärsii. Tosin ei se huimasti vaikuttanu joulukuussakaan vaikken paljon mitään syöny, eikä sitä ennen nukkumattomuus. Vähän väsytti, siinä kaikki.

En jaksa, kuolen. En siedä tätä enää. En siedä itseäni. Vihaan itseäni. Ruma läski, kuole pois. Tällä hetkellä ainut minkä takia haluan pysyä järjissäni, on harrastukseni. Sen takia on pakko syödä, pakko nukkua jotenkin vaikkei tässä ole mitään järkeä kun nukun miten sattuu. En voi jäädä peiton alle odottamaan kuolemaa. Mutta odottakaa vaan jos joudun lopettamaan pelaamisen, siinä menee viimeinen syy jatkaa yrittämistä. Koulu on aivan turhaa, minusta ei tule mitään, ei mitään. En pääse lukiosta pois vielä syksylläkään, en koskaan. En pääse syksylläkään kirjotuksia läpi, en koskaan. Turha, mikset kuole pois. Kaikille parempi. Hetki.. enhän mä yritäkään enää, mua ei kiinnosta enää. Ei mikään. Miksi jaksan kouluun kun se on turhaa. Ai joo, koska mielummin menen sinne ja esitän että kaikki järjestyy kuin jään kotiin kuuntelemaan ku äiti valittaa, mikset mee kouluun, mikset siivoo, tee sitä ja tee tätä. Ei kiinnosta.

Ketään ei edes kiinnosta. Voisin yhtä hyvin kadota, kukaan ei jäis kaipaamaan. No ehkä pari ystävää.. Ja nekään ei voi ymmärtää mitä tunnen, ei täysin. Osa ei ollenkaan. Parempi mennä nyt nukkumaan, ennen ku sekoan enemmän, ja teen jotain harkitsematonta.

1.

Jaa, päätin nyt vaihteeksi kokeilla jos blogin kirjottaminen onnistuisi. Olen tosi huono kirjoittamaan mitään ja siksi epäilen tuleeko tästä tälläkään kertaa mitään. Lähinnä yritän saada ajatuksiani nyt jotenkin edes itselleni ymmärrettävään muotoon. Ja välillä kun vain tulee sellainen olo että on pakko saada johonkin purettua ajatuksia, ystäviänikään en jaksaisi enää vaivata koko ajan turhilla asioillani. Lisäksi tämä on hyvä keino saada yhteen paikkaan kaikki blogit mitä luen. Nyt voisin mennä nukkumaan, kunhan ensin kerron mikä päässäni toistuu nyt. Olen niin turha!