tyhjää

Miten voi tuntea niin paljon kaikkea ja samaan aikaan ei mitään. En pysty käsittämään. Miks en voi kertoa koko totuutta ihmisille jotka kysyy miten voin, ja siis sellasille joihin voi luottaa. En mä kerro mitään sellasille joihin ei voi luottaa. En vaan pysty, kerron mielummin osan totuudesta, sen helpon osan. Voin sanoa että oon nukkunu huonosti, unirytmi on ihan sekasin, valvon liian myöhään ja jopa sen että menee huonosti. Mutta jotenkin jää aina sanomatta ne asiat mitkä ehkä pitäisi sanoa, kuten se että välillä valvon ihan tahallisesti koska mulla ei oo mitään syytä saada nukkua tarpeeks tosin en mä saa nukututta tarpeeks vaikka en valvois tahallisesti. Ja se että mä syön miten sattuu, välillä liikaa ja välillä liian vähän ja niiiin epäsäänöllisesti.Niin ja tänään alko karkkilakko, toukukuun loppuun asti vähintään. Harva tietää miten vähän mua enää kiinnostaa edes elää.

Raivostuttavaa, ei vaan tyhjää ku ei pysty itkemään, tää on kamalaa ku ei tunnu miltään ja silti tuntee kaiken, koko ajan. Oon niin väsyny, mulle on ihan sama mitä tapahtuu. Koulu kiinnostaa enemmän tai vähemmän. Eli ei yhtään, paitsi sen verran että on pakko saada muka tehtyä jotain. Pah, en oo saanu mitään tehtyy puoleen vuoteen. Paitsi hei olin tänään uusinnassa ja sain vastattua jotain. Huimaa, sit voin ajatella positiivisesti jos sattuisin pääsemään läpi. En oikeesti osannu mitään, mut toivossa on hyvä elää vai miten se meni.

Harjotuksissa on pakko käydä, vaikka ei aina jaksais. Kukaan ei tiedä etten oikeesti aina jaksais mennä sinne. Hyvä vaan et oon puolipakolla siellä, katuisin jos lopettaisin ja en voi vaan jäädä pois ilman selityksiä. Eilen kävi se mitä aina pelkään. Happi loppu ennen ku lihaksista meni tunto. Vittu jee. Ensin yritin tottakai pysyy mukana mahollisimman kauan mut sit rupes huippaa, yritin nousta istumaan ni kaaduin vaa takas selälleen tais muuten pääki kolahtaa ikävästi lattiaan. Ennen tätäki jo oli vähän oksettava olo. No ei auttanu ku jäädä siihen lattialle makaamaan kun en mihinkään suuntaan pystyny liikkumaankaan. Sit yks nainen kysy jotain et onko huono olo ja heti sen perään valmentaja kysy toiselta puolelta et oonko kunnossa. Eikös sieltä tullu sit se ohjaajaki kyselee. En tiedä, enkä edes halua tietää tuijottiko kaikki mua ku makasin siinä. Onneks oli silmät kiinni suurimman osan ja en ehtiny hirveesti katella niitä muita. Makasin siinä sit jalat seinää vasten ja yritin saada hengitystä tasaantumaan lopun aikaa ku muut veti tunnin loppuun. Joku kiltti nainen anto mulle pari kuivattua aprikoosia sen tunnin jälkeen :) oli kyllä taas lievästi sanottuna heikko olo sen jälkeen, ja koko loppuillan.

Tuntuu niin tyhjältä ja yksinäiseltä. Ei tätä tunnetta voi kuvata. Se on tyhjää. Tuntuu kuin olisin tyhjyyden rajalla, valmiina putoamaan sinne kokonaan. Tai sitten sille toiselle puolelle, ahdistukseen. Tiedä sitten kumpi on parempi. Olen ja kadonnut muilta poluilta. Jäljellä on vaan tämä tasapainottelu tyhjyyden ja ahdistuksen välillä. Kauankohan tätä jaksaa.