sekoilen

Yäääk, mitä menin tekemään. Söin suklaakeksejä ja sen kanssa maitoa. Ei sen pitäis olla niin paha, 8 keksiä. Miks mua ällöttää näin paljon, ja oksettikin sen jälkeen kun olin syöny. Ei muutama keksi oikeesti muuta mitään. On hieno karkkilakko joo 2½ viikkoa ollu, mitä hyötyä siitä on jos vedän sitte joka päivä jotain keksiä. Nyt ryhdistäydyn.

Olo on ku oisin syöny hirveen määrän mäkkiruokaa..

En jaksa tätä enää, mä inhoon itteeni. Miten oon voinu päästää itteni tähän kuntoon. Miks oon syöny liikaa. Jos en laihdu niin en tee täällä mitään..

Hienosti taas onnistuin nukkumaan pommiin molempina päivinä kun koulu olis alkanu jo kasilta. No ei voi mitään, ei se oikeestaan ees kiinnosta joten miksi murehtia. Muutenki nukun miten sattuu, mitä väliä. Nukun monen tunnin päikkäreitä ja valvon myöhään ja menen nukkumaan kun silmät ei pysy auki. Onko sillä väliä mihin aikaan vuorokaudesta nukun? Varsinkaan nyt kun ei oo treenejä.

En voi käsittää, koulua enää kolme viikkoa. Kolme!! Oioi, pitäis päättää, ei vaan siis tietää. En usko että pystyn siihen syksyllä. Ei siitä voi tulla mitään, siis kirjotuksista. Mä tiedän etten jaksa niitä. En jaksa edes tätä jaksoa jossa on pari kurssia. En saa mitään tehtyä, en yhtään mitään. Oonkohan edes avannu kirjoja kotona, en varmaan. Mua ei edes kiinnosta, mikä ei tietenkään oo hyvä merkki. Jos mä ilmottaudun sinne ni mähän meen, en nyt hemmetti niitä voi joka kerta perua. Siks mua vähän pelottaa. Mutta jos en ilmottaudu, oon epäonnistunu, jo ennen yrittämistä. Jos ilmottaudun, oon epäonnistunu vasta ku oon yrittäny..
Mitä järkeä on yrittää jos tiedän jo etukäteen että epäonnistun, säästyisin siltä stressiltä edes. Ja sitten eikös ollu niin ettei voi onnistua jos on päättäny epäonnistua, mä kun en oo päättäny sitä, mä vaan tiedän. Miten vaan, epäonnistun aina. Aina. Ikuinen epäonnistuja.

Kai se on mukavampaa tappaa aikaa siistissä huoneessa, eikä kaatopaikalla. Silti, siivosin joku kahdeksan tuntia tänään, eikä ole siistiä vieläkään. Tietenkään mun jaksamisella se ei ollu aktiivista siivoomista, vaan lepäsin välillä, juttelin kavereiden kanssa, kuuntelin musiikkia ja katoin telkkaria. Mutta kai tän eron silti huomaa. Jos huomenna jaksais siivota loppuun, voin vaan toivoa. Sen näkee sitten aamulla.

Puhuminen on edelleen vaikeeta, miks en voi vaan avata suuta ja antaa kaiken tulla ulos. 

Maanantaina taas yrittämään, jos tällä kertaa. Niin, tärkeimmät asiat on sanomatta, ehkä se ois enemmän huolestunu jos tietäis kaiken. Menen sinne uudestaan, ja toivon että saisin suuni auki, mutta vajoan taas kauas, pois kontaktista. En pysty katsomaan silmiin. Vajoan ajatuksiini, tai niiden poissaoloon. Silti kuulen kaiken mitä puhutaan, ja ymmärränkin jos keskittyminen riittää.