mitään ei tapahdu

Kerrassaan kamala viikonloppu. Ei enää ikinä, en halua sitä enää. Hyi, makasin vaan sängyssä lähes koko lauantain ja sunnuntain. Mitä nyt telkkari oli päällä ja kone, en vaan tehny mitään. Välillä nukahinkin. En käyny kolmeen vuorokauteen edes suihkussa, yäk olen ällöttävä. Ei vaan jaksanu. Odotin vappua.

 

Niinpä niin odotin vappua, iltaa. Mutta oliko siinä mitään odottamista, no pääsinpä hetkeks pois kotoa. Kavereiden kanssa, oli ihan kivaa kyllä. Miksi odotin vappua myös alkoholin takia? En tiedä, en tosiaan tiedä. En mä juo sen takia että haluan "hukuttaa murheeni alkoholiin" vaan siksi että on helpompi olla ihmisten kanssa. Tää pääty kuitenki siihen että mentiin baariin, en olis halunnu mutta vaihtoehto olis ollu kotiin lähtö ja se innosti vielä vähemmän.Vaikka en ollukaa juonu tarpeeks paljon että oisin voinu olla rennosti siellä baarissa. Onneks olin just juonu juomapelissä kerralla paljon, muuten oisin varmaan menny paniikkiin siitä baariin lähöstä, ajatuski jo siitä ihmismäärästä huhhuh. Den första och sista gången. Mä luulen näin. Ei innosta enää yhtään mennä baariin. Onneks ei oo rahaakaan. Yks kaveri joka on varsinki kännissä tosi ärsyttävä, kyseli et oliks hauskaa ja eihän se niin kamalaa ollu, en voi vastata sille totuudenmukasesti. En halua väitellä asiasta, se ei ymmärrä niin ei ymmärrä.

En jotenki jaksais vaan enää. Tuntuu että kaikki on samaa tasapaksua höttöä. Mä en tiedä miks mua ei kiinnosta enää yhtään se et pääsenkö kursseista läpi, tipunko niiltä tai pääsenkö edes lukiota läpi. Mä uskon että en pääse, koskaan. Mua pelottaa ihmiset, koulu, koti, kaupat, menneisyys, nykyhetki, tulevaisuus,kaikki uusi, mun ajatukset.. olisko jotain mikä ei pelota?
Tuntuu et oon vaan, mitään ei tapahdu. Nukun, makaan tai teen jotain. Mitään ei tapahdu. Aika kuluu ja mä odotan sen kulumista. Mä en pysty tähän enää. Haluisin vaan lopettaa puhumisen kokonaan, en jaksa puhua, selittää ihmisille jotain turhaa. Alle viikko ilman treenejä, ja kaikki mielenkiinto on menny. Vielä pitäs melkeen kaks viikkoa jaksaa. Jaksaa syödä, elää "normaalisti" olla ihminen. Pysyä elämässä kiinni. Sitten voin taas muistaa miksi en sittenkään halua kuolla vaan on vielä yksi syy elää.

Itkeminen. Se olis ihanaa. Melkein itkin tänään. En pystynytkään, kyyneleet loppu. En jaksa tätä elämää. Siis mitä elämää?!? Voi kun pystyisin edes kertomaan totuuden niille muutamalle ihanalle ihmiselle jotka elättää jotain toiveita siitä että mä paranen koko ajan. Ja pystyn valmistumaan syksyllä. Ja menemään töihin ja hakemaan johonkin lukion jälkeen. En pysty sanomaan vastaan niiden positiivisille ajatuksille vaikka mieli huutaa että ei se nyt ihan niin mene. Tekisi mieli alkaa itkeä aina ku mä kuulen tän yhen sanovan et sä pystyt siihen. Haluisin vaan itkeä ja sanoa sille totuuden, en pysty. Siitä ei tuu mitään, pelkään liikaa. Oon pelänny liian kauan, sitä pelkoa ei saa pois. Mitä siis pelkään, tulevaisuutta, kaikkea uutta. Sitä pelkoa ei pysty kiertämään, eikä sen kanssa voi elää.



Kävin maanantaina kirjastossa lainaamassa kirjan jonka oon jo jonkun aikaa halunnu lukea, Veronika päättää kuolla. Veronika yrittää itsemurhaa mutta ei onnistu siinä, ja hänelle kerrotaan että hän elää alle viikon. Tänään vasta sain alotettua lukemisen, ja vaikka en saanu luettua niin paljon ku oisin halunnu, ni jaksamattomuuden ja keskittymisen puutteen kanssakin sain jo noin 150 sivua luettua siitä. Huomenna varmaan saan luettua loppuun. Hyvä kirja, mä tykkään :)