Ulkona ei oo vielä pimeetä vaik siel ei oo valosaa

Olen ihan sekaisin.
Vaikee kuvailla ajatuksia ku en tajuu niistä mitään.
Liikaa kaikkea, mun elämästä puuttuu se minkä vuoks oon eläny.
Saan sen takas, joskus, ehkä.. Voi olla et siihen menee kuukauski tai enemmän. Voisin mennä takas osastolle, en kestä olla täällä. Mut en haluu sinne, siel on liian rajotettuu kaikki.
Ehkä tää tästä muuttuu johonki suuntaan ku aika kuluu. Ja sitten kun oon taas samassa tilassa ku aiemmin meen sitten osastolle tai johonkin.

Tää alla oleva kuva kuvastaa hyvin sitä millanen olo mulle tulee kun vanhemmat huutaa, kelle tahansa huutaakaan. Tietenkään en näytä sitä niille. Ne ei tiedä mitään, MITÄÄN mun olosta. Ehkä ne saa jossain vaiheessa jotain tietää, mut ne ei ymmärrä. Ja tiettyä määrää enempää niiden ei tarviikaan tietää jos multa kysytään.

On taas niitä päiviä kun kaikki ärsyttää ja en haluu puhuu kellekää. Melkein mikä tahansa saa mut ärsyyntymään, ja saatan vastata parhaille ystävillenikin kiukkuisesti tai ilkeästi puhumattakaan siitä että jätän kokonaan vastaamatta. 

Haluisin vaa huutaa niin kauan että ääni lähtee!
En kestä tätä oloa, tiedän tän. Vajoon vähitellen siihen samaan oloon mikä mul oli ennen ku menin osastolle..
Kohta nukkumaan ja sitten on taas yksi päivä jaksettavana.
Mun mielessä ei oo vielä pimeetä vaik siel ei oo valosaa.