En kestä enää

En vaan jaksa enää, en enää. Missään ei oo mitään järkee. En tajua enää omia ajatuksianikaan. Tuntuu etten edes muista mitä oon ajatellu, mitä on tapahtunu ja millon. Aika kuluu niin hemmetin hitaasti, menee ikuisuus aina ennen ku päivä on ohi ja silti, silti se menee niin nopeesti. On menny monta viikkoo ku oltiin kaverilla, ja tuntuu et se just vast tapahtu ja samaan aikaan tuntuu että siitä ois monta kuukautta. En voi käsittää. Kaikki on niin sekavaa.

   
Tästä ei tuu mitään, mun on turha olla täällä enää. Enkä jaksa enää esittää. Yritän turhaan olla niinku kaikki olis hyvin mut se ei vaan oo niin. Ei oo koskaan ollu, mä oon aina ollu erilainen, huono, turha.. yksin. Tai en aina yksin, mut yksinäinen. En kuulu joukkoon. "Minä olen erilainen, hyvin tehty." Tuntuu että kaikki vaan muistuttaa siitä että olen erilainen. Kaikki tuijottaa mua ja kattoo kuinka oon erilainen ja teen kaiken väärin ja huonosti. 

Tää päivä on ollu yhtä sekavaa.. jotain. Mun piti alkaa syömää normaalimmin ja jättää karkit pois. Mites kävikään kavereita näin ja heseen mentiin. Ei siinä ollu mitään ongelmaa, paitsi jälkeenpäin. Ei mulla ollu mitään ongelmaa syödä siellä. Jälkeenpäin kun oksetti, ajattelin että se on ihan ok, en ehtiny/halunnu/ pystyny syömään päivällä ku jugurttia. No sitten menin kotiin, niin mulle oli jätetty kasa daimeja. Ei menny kauaa kun olin tuhonnu ne. Ajattelin kuitenki että mun pitäs syödä iltapalaa, mut en vaan pystyny ku ällötti niin paljon. "Tyhmä läski sun tarvii mitään syödä enää", ajattelin. Hienosti meni, otin lasillisen vettä ja odotin kauhulla tulevia tunteja. Sit aloin miettimään, miks oon näin läski, laiska ja huono. Päätin että nyt ryhdistäydyn ja alotan karkkilakon, pitää vaa hankkiutuu eroon noista suklaista tuolla hyllyssä. Hienoa nyt oonki sit syömässä sitä kaikkea kerralla. Itkettää, miks oon näin  luuseri. En saa mitään tehtyy järkevästi. No huomenna sit alkaa laihdutus, oikeasti. Ei leikisti niinku tän koko kuukauden. Oksettaa, silti syön tota suklaata. Tiedän, toivon, että en pysty oksentamaan, en vaikka haluisin. En halua, valehtelen itelleni. Joulukuussa ahdisti niin paljon että yritin oksentaa ja oisin voinu oikeesti satuttaa itteäni. Onneksi en pystyny, kumpaankaan. Silti, osa minusta toivoo nyt sitä olo kun oli joulukuussa, että ällötti niin etten pystyny syömään paljon mitään. Vain että saisin lopetettua karkin syömisen. En voi olla täysin syömättä, koska muuten treenaaminen kärsii. Tosin ei se huimasti vaikuttanu joulukuussakaan vaikken paljon mitään syöny, eikä sitä ennen nukkumattomuus. Vähän väsytti, siinä kaikki.

En jaksa, kuolen. En siedä tätä enää. En siedä itseäni. Vihaan itseäni. Ruma läski, kuole pois. Tällä hetkellä ainut minkä takia haluan pysyä järjissäni, on harrastukseni. Sen takia on pakko syödä, pakko nukkua jotenkin vaikkei tässä ole mitään järkeä kun nukun miten sattuu. En voi jäädä peiton alle odottamaan kuolemaa. Mutta odottakaa vaan jos joudun lopettamaan pelaamisen, siinä menee viimeinen syy jatkaa yrittämistä. Koulu on aivan turhaa, minusta ei tule mitään, ei mitään. En pääse lukiosta pois vielä syksylläkään, en koskaan. En pääse syksylläkään kirjotuksia läpi, en koskaan. Turha, mikset kuole pois. Kaikille parempi. Hetki.. enhän mä yritäkään enää, mua ei kiinnosta enää. Ei mikään. Miksi jaksan kouluun kun se on turhaa. Ai joo, koska mielummin menen sinne ja esitän että kaikki järjestyy kuin jään kotiin kuuntelemaan ku äiti valittaa, mikset mee kouluun, mikset siivoo, tee sitä ja tee tätä. Ei kiinnosta.

Ketään ei edes kiinnosta. Voisin yhtä hyvin kadota, kukaan ei jäis kaipaamaan. No ehkä pari ystävää.. Ja nekään ei voi ymmärtää mitä tunnen, ei täysin. Osa ei ollenkaan. Parempi mennä nyt nukkumaan, ennen ku sekoan enemmän, ja teen jotain harkitsematonta.