Tulevaisuus on epävarmaa

Suostuin.

Menin osastolle maanantaina.

Silloin itkin illalla kunnolla, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.

Ahdistuksen, surun ja helpotuksen sekaisin tuntein.

Sain vihdoin vain olla, vain olla. Toki olen vain ollut kotonakin, mutta syyllisin tuntein.

En voi vain olla kotona. Pitää siivota, tehdä koulu juttuja, tehdä kaikkea mitä en jaksanut.

Taisin olla osaston "normaaleimpia" ihmisiä, mutta silti. Ihanaa kun sai vain olla, ei tarvinnu jaksaa tehdä yhtään mitään. Ei keskittyä mihinkään. Söinkin säännöllisemmin ja enemmän ja varmasti terveellisemmin kuin kotona. Ja jos olin yhteisessä tilassa muiden kanssa, ei tarvinnut selittää mitenkään jos yhtäkkiä vain lähtee pois. Ei tarvitse puhua muille jos ei halua.

Melkein mietin että miksi oikein lähdin sieltä..

Tiedän miksi lähdin. En kestänyt kun en päässyt jäälle, treeneihin. Se oli ahdistavaa.

Myös kännykän rajallinen käyttö ja se etten voinut kuunnella siitä musiikkia oli välillä varsin ahdistavaa.

Nyt yhdestä syystä en ole varma saanko edes käydä harjoituksissa, peleihin ei tänä viikonloppuna päästetty.. En pidä tästä yhtään. Pitää hoitaa tämä asia äkkiä pois että ne antaa mun mennä taas jäälle.  Jos en pääse, voin saman tien mennä takaisin osastolle.Jotain douping juttujakin pitäs varmaan sit hoitaa. Ei vittu, en jaksa tätä. Elämäni tärkein kannattelija viedään minulta pois..

Miten voisin kestää sitä, en mitenkään. Yksi syy vähemmän elää..

Voi olla että jos olisin tiennyt tästä en olisikaan lähtenyt osastolta perjantaina.

No.. kaksi viikkoa voin mennä takaisin vaikka samantien jos siltä tuntuu.
Eilen illalla tai yöllä oikeestaan, lähdin lenkille etten joutuisi ahdistuneena ja vittuuntuneena itkemään itseäni uneen. Juoksin, syke nousi. Vedin itseni ihan äärirajoille ja juuri ennen romahdusta vaihdoin kävelyyn. Sykkeen laskiessa juoksin taas. Ihana tunne oli tämän puolituntisen jälkeen.Ulkona satoikin ♥

Vähän mietityttää, hieman parempi olo nyt kuin silloin ennen osastolle menoa. Mutta paraneeko tämä tästä enää enempää. Tuntuu että vain huononee mitä enemmän aikaa kuluu osastolta lähdöstä. Ja siitähän ei ole vielä kahta vuorokauttakaan..

En selvästikään kuulu tänne.
En jaksakaan tätä, toisin kuin perjantaina luulin kun sanoin haluavani kotiin.
Voinko vain lopettaa yrittämisen ja seota kunnolla? Lopettaa esittämisen?
Voinko olla tekemättä koulu juttuja ja mennä osastolle ja olla tekemättä mitään itse.
Hei mitä jos ei mulla olekaan mitää ongelmia olenkin vain laiska ja tyhmä?
Musta tuntuu että jos hajotan mun suojakuoren niin romahdan, mitä jos teenkin niin.
Ja menen osastolle jossa mun ei tarvitse jaksaa tehdä mitään.
Kuulostaa jo jokseenki houkuttelevalta..

satoi kasvoille kyyneleitä..

Itkisin jos vaan pystyisin..

En enää pysty.

pari siideriä ja puol pulloo salmarii. ei tunnu missään.

Tyhjää. Tyhjä elämä.

Sen ku saisi vihdoin lopetettua.
Ehkä ensi viikolla, lupaukseni aika raja loppuu maanantaina klo 8.30.
Jos en teekään enää uutta lupausta. Mihin päädyn?

Osastolle? Menenkö sinne vapaaehtoisesti? M1 ei varmaan täyty. Kuolenko sitten, onko minusta lopettamaan tätä. Vai onko jotain muuta vaihtoehtoa? EN PYSTY. En pysty asumaan täällä enää.
Sanoisin hyvästi mutta, en voi läheä vielä. Terään voin onneksi tarttua.
Ehkä kaikki selviää maanantaina.
En pysty enää huolehtimaan itsestäni, en pysty käymään kouluakaan. Sitä kukaan ei vain ole vielä tajunnut mutta ehkä tässä maanantaina tai tiistaina se selviää kaikille.. vihdoin!
Hyvää yötä, lähden kävelylle jos uskallan tässä tilassa.

Ei vaan jaksa enää

 Väsyttää koko ajan, siis ihan koko ajan. En tiedä mitä mun pitäs tehä. Sain kerrottua että ajattelen itsemurhaa.. No eihän se lääkäri sitten tietenkää haluu muutaku et meen huomenna päivystykseen ja viikonlopuks ainaki osastolle. Lääkkeiden annostukset muuttuu. Lääkärin kanssa puhuin vartin puhelimessa. No mikäs siinä sitten. En oo menossa huomenna päivystykseen, en oo menos osastolle. En nyt. Vituttaa kun lupasin etten tee mitään, tekee mieli tehä itelleni jotain. Lasketaanko syömättymyys siihen että teen itelleni jotain.. ei. Sen varaan lasken. Toki jotain syön, pakko. Sekavaa tekstiä, tajunnan virtaa. Katotaan mitä psyka tykkää maanantaina tästä mun päätöksestä.. Päivä kerrallaan, kohta on selvitty tästä päivästä. Enää liian monta päivää jäljellä.  En oo kellekään aikuiselle sanonu suoraan että en jaksa tehä niitä koulujuttuja ja en tuu jaksamaankaan. Kyllä ne sit tajuu, kohta kun tulee koeviikko ja en vaan osaa mitään. En mä vaan saa tehtyy niitä kaikkia läksyjä ja esseitä ja mitä lie ei jaksa eikä pysty keskittyy.

Nukkumaan, väsyttää. Nukun paljon ja silti liian vähän. Aamulla kahvia jotta pystyy edes jotain tekemään. Sitten kouluun nukkumaan. En jaksa enää. Sellanen tunne että tää elämä loppuu kohta. ei tässä vaan oo enää mitään järkeä. Neljän tunnin päikkärit illalla ja silti väsyttää jo.

En mä jaksa enää.
Toivottavasti jollain menee paremmin.
Maanantaina on aika sanoa heihei..

Vieläkin täällä..

En ole kuollut. Vielä. Valitettavasti..
On niin tyhjä olo, väsynyt. Haluaisin vain tämän olon pois. Vaikka sitten kuolla kun ei näytä mikään auttavan.Vaikka oikeastaan en varmaan haluakaan kuolla, en vain jaksa elää. En näin. En täällä. Pitää päästä pois. Pois kotoa, tai no tästä paikasta. Ei tämä koti ole, ei enää. Ei tule koskaan enää olemaankaan. Niin kamalan tyhjä olo. Samalla olen ihan pohjalla, masentaa kaikki. Ahdistus taas tulee ja menee.

En pysty tekemään mitään. En pysty käymään koulua. Tai kyllähän minä käyn koulussa, mutta en siellä mitään tee. En pysty, en osaa enää. En pysty keskittymään, en jaksa. En enää edes halua yrittää, se on niin raskasta, niin väsyttävää. Haluaisin pystyä edes johonkin. Ja tänään iski taas totuus, oon liian suuri. Pitää lopettaa syöminen. Ei kokonaan, mutta ylimääräinen syöminen. Pystyisinpä siihen, tekemään edes jotain mitä yritän saada tehtyä..

Ihmiset vihaa mua, mä vaan ärsytän niitä. Kuitenkin henkilöt x ja y oli kyllästyneitä mun angstaukseen viikonloppuna. Kerroin parista ikävästä asiasta mun elämässä, eli siis valitin. Luultavasti ne ei edes ottanu mua tosissaan koska olin juonu niin paljon. Näistä ihmisistä en edes voi vielä sanoa oliko heidän kiinnostuksensa aitoa vai ei. En osaa sanoa olenko tässä tapauksessa vainoharhainen vai en. Yleensä en ole, vaan asia vain on niin.. Että minussa on jotain vikaa.

En jaksa enää, pakko saada huomenna sanottua. Sanottua että en jaksa enää, ajattelen kuolemaa joka päivä, en pysty olemaan enää täällä, "kotona".  Joka päivä on vaikeampaa, vaikeampaa jaksaa nousta ylös ja elää merkityksetön päivä. Yksinäinen, turha päivä. En mä koulussa ole yksin, vain yksinäinen ja väsynyt. Kotonakaan en tavallaan ole yksin, mutta olen yksinäinen. Vaikka parhaimpiin ystäviini pidänki yhteyttä joka päivä, ei se auta yksinäisyyteen kun netin välityksellä kommunikoimme. Treeneissä tuntuu yleensä yksinäiseltä, mutta voi johtua vainoharhaisuudestanikin. Mutta toistaiseksi tämä on silti paras joukkue jossa olen pelannut, ei saavutuksiltaan vaan ympäristöltään paras. Missään muussa joukkueessa en ole voinut yhtä hyvin.

Kuolemaako mä odotan, en varsinaisesti. En tällä hetkellä. Odotan että joku tulee ja pelastaa, niin ei käy. Olen ainut joka voi minut pelastaa, ja olen liian heikko ja laiska siihen. Oikeastaan saattaisin mieluusti mennä vaikka osastolle jos ei tarvitse olla täällä. Tosin jos minulle ehdotetaan osastoa en sinne vapaaehtoisesti mene. Alkaa oma asunto kuulostaa houkuttelevalta, tosin en pysty siihen.
Koulujutut on tekemättä, en saa niitä tehtyä. En jaksa. Ei kiinnosta. Haluan vaan pois.

Mitään ei tule tapahtumaan. Elämä on loppu. Mitähän huominen tuo tullessaan. Toivottavasti muutoksen, muuten joudun tekemään sen itse..