Ei hitto tääl on kylmä, miten pystyy nukkuu?!

Nyt pitäs olla kaikki hyvin. Onko?

Mä sain asunnon. Pääsen vuodenvaihteessa muuttamaan! :) Tulevaisuus näyttää valoisammalta. Ehkä se vaan on niin kirkas kun tulee pimeydestä etten edelleenkään nää kauemmas.

Pitää karsia turhat tavarat ja alottaa elämä omassa kodissa. Saan tehdä asiat juuri niinkuin haluan, milloin haluan. Kukaan ei voi tulla valittamaan milloin pitää siivota ja tehdä milloin mitäkin. Voin tehdä ne sitten kun jaksan. Jatkuva valittaminenkaan kun ei tuo mitään edistystä mihinkään, se vain tappaa innostuksen ja hommat jää tekemättä. Muutama viikkon enää ja pääsen kauhukodista!

Olen tiennyt muutosta jo varmaankin reilun kuukauden. Sitä ennen olin jo alottanut siivoamaan tätä kaatopaikkaa, ja tuntuu ettei edistystä ole juuri tapahtunut. Kamala stressi on kyllä. Juurikin tämän siivoamisen ja pakkaamisen takia. Toki myöskin siksi että koko ajan kauhea kiire kaikkialle paikasta toiseen tapaamisiin ja päiväosastolle tai Hyvikseen. Treenit, pelit. Myöhästymisiä, ahdistusta.
= Unettomia öitä

Tänä pitkänä viikonloppuna nukuin noin 40 tuntia. Unirytmikin korjaantu jotenkin. Yllätyin. Tai siis kun ensin nukuin 16 tuntia ja heräsin iltapäivällä, menin kuitenkin illalla aikaisin nukkumaan ja sitten heräsinkin jo suht aamulla. Ajattelin että siinä on vähän univelkoja kuitattu ja kuinka ollakaan viime yö oli taas yhtä painajaista. Nukahdin suht nopeasti, mitä nyt vähän myöhään menin nukkumaan. Mutta se heräily, en pysy enää kärryillä paljonko heräilen. Se on kuitenkin jo aika varmaa että viime yönä olin hereillä enemmän kuin nukuin. Nousin sitten lopulta kuudelta ylös ku viimesetki unihiekan rippeet oli jo karissu pois, ja kahviakin oli juuri keitetty.

No toiminta tänään olikin hieman vajavaista. Useita kertoja unohdin kesken kaiken mitä olin tekemässä. Ajatukset käy hitaalla. Sossustaki soitettii ja älysin sentää vastaa tuntemattomaan numeroon. Hyvä kun muistan koko puhelua. hämäriä mielikuvia keskustelun aiheista. En oikein osannu vastata sen kysymyksiinkää tässä tilassa varsinkaan. iltapäivästä iski tajuttoman huono olo. Sykäyksiä ja sähkäreitä päässä. Hyvä ku pystys pysy ku pääs heitti.

Oon ikuinen lapsi. Miksi mä haluaisinkaan kasvaa aikuiseksi. Ei voi tehdä enää mitään hauskaa. Lapset on usein vapautuneempia. Haluan olla vapaa. Vapautta ei ole, nukkua vielä vaan enemmän että selviää viikolopun yli. Nyt se on ohi ja ihana viikon alku.
. 

Täydellisyyden tavottelu on varmaan yks niistä tuhansista syistä miksi mun tilanne on nyt mitä on. Tahdon vapauta siitä vankilasta. Haluan rauhassa joskus epäonnistua, ilman syyttelyjä ja muita tuomitsevia ajatuksiani.

Tuntuu taas, syyllisyys, pelko, epätäydellisyys. Ihan kuin se hirviö mun sisällä olis pääsemässä pintaan. Tunnen itteni taas ihan hirviöks. Kauankohan menee et sekoon ja sattuu jotain. En mä itsestäni niin välitä täs, vaan ekana se et mitä hittoa mä saatan tehä muille..
Tulee muistoja mieleen, ne vyöryy mun päässä ku lumivyöry. Hautaudun niihin ja syyttely jatkuu. Toivottavasti menneisyys ei toista itteään.

  

Kuten on jo kaiketi käynyt ilmi en tavoittellessanikaan saanut täydellisyyttä. On mahdotonta olla täydellinen, tokihan sen tiedän. En vain ole kyllin viisas ollakseni tavoittelematta sitä.

Hyviä muutoksia tulossa. Mutta stressaa sekin. Ja tätä menoa unettomana alan häviämään hämärään. Todellisuuden taju alkaa pikkuhiljaa hämärtymään. Unilääkkeitä oon jo viikon popsinu, välillä välipäiviä pitäny. Muttakun ei sekään nyt se vaikein ongelma oo. Tokihan nukahan helpommin. Mut heräilyihin se ei auta.. Lääkärille aikaa vissii tulossa, mutta paljonpa se auttaa. Mitä se voi muka tehä, laittaa mut ympärivuorokautiseen zombikoomaan :D
No no.. Alkaa ajatuksen hidastumisen myötä olla aika nukkua. Tai edes yrittää.

Hyviä öitä ja loppuvuotta ja joulun odotusta ja uutta vuotta! ♥

♥ MINÄ 

Kuolema kuittaa univelat

"Eieieiei.. Miks mulle tapahtuu näin. Tuntuu että vajoon hitaasti takas siihen suohon mistä lähin nousemaan. En jaksa enää olla täällä, kotona. En pysty tähän. Mun mieli hajoaa taas. Mun vanhemmat ei ymmärrä mun oloa, eikä selvästikään pysty kommunikoimaan mistään siihen liittyvästä. Kirjotin kirjeen äidille, ei mitään. Ei voi mitään jossei kiinnosta. Mun on pakko saada asunto, haluun kutsun haastatteluun. Mä en enää jaksa jossen saa tietää että pääsen pois täältä. Mun voimat loppuu. Toimintakyky heikkenee. Nukkuminen vaikeutuu. Yksinkertaset asiat ei enää onnistu. Blokkaan ajatuksia.  Yritän työntää ne pois. Tunteet jää. Ilman ajatuksia ne on selittämättömiä. Yritän selvitä päivä kerrallaan. Syöminenki tuottaa taas ongelmia, koska oon lihonu. En kestä sitä, en halua olla näin iso. Pakko laihtua. En kestä itseäni. Syömisen rajottaminen on taas alkanu. Mitähän tästä tulee. Pelottaa. Väsyttää. Itkettää. Mutta minähän laihdun, vaikka väkisin. Ja jos uus lääke estää sitä ni lopetan sen, vaikka se vaikeuttais nukkumista. Miks tää on näin vaikeeta. Se mikä ei tapa, niin se todellakin hajottaa." Tuon kirjotin sunnuntain ja maanantain välisenä yönä, kun en nukahtanu.

Oon väsyny. Täytän päivät tekemisellä ettei olis aikaa ajatella ylimäärästä. Kollaaseja, treeenejä, telkkaria, siivoomista, neulomista. Mitä vaan. Alkaa vähän tuntuu siltä et oon ihan sekasin. No täytyy vaa yritää sietää tätä kaikkea, ehkä kaikki muuttuu paremmaks ku pääsen muuttaa pois täältä. Nyt yritän vaan jaksaa siihen asti. Kollaasit on mun keino käsitellä asioita. Jotenkin helpottaa olo kun teen niitä. Ehkä tää tästä joskus muuttuu paremmaks. 

Nukkuminen on ihanaa. Miten mulla on univelkaa?

Jos mä oon oikee

Kesäloma loppu. Tän viikon olin päiväosastolla. Ja olen vielä ensi viikon. Ikävää kun se loppuu, niinkuin kaikki hyvä aikanaan. No sitten menen vain takaisin nuorten Hyvä Kotiin missä olin päiväosaston sulun ajan. En voi käsittääkään miten paljon päiväosasto on muuttanut minua. Ja olen huomannut kuinka sekava olen, ja kun en osaa ilmaista itseäni. Paitsi ilmeisesti kirjoittamalla. Ainakin mua ymmärrettiin paremmin kun annoin tekstejä luettavaksi. Jännää. Oon kuulemma hyvä kirjottamaan. En ole samaa mieltä mutta olkoon sitä mieltä jos haluavat. Pääasia että saan muut ymmärtämään itseäni.

Eräs tekstini jonka kirjoitin saatuani paniikkikohtauksen kuulemma avarsi paljon ajatuksiani. Olihan siinä paljon asiaa. Sellaista jota en pysty ääneen sanomaan. Toinen teksti jonka näytin nyt torstaina osaston lääkärille jotta hän ymmärtäisi miksi tarvitsen uuden lääkkeen nukkumiseen. Ainakin sain tahtomani, kun olin maanantaista lähtien pyytänyt apua nukkumiseen. Sain uuden lääkkeen nimeltään Tolvon, olen saanutkin jo useana yönä nukuttua, heräilemättä lähes lainkaan. Hän ymmärsi että minun täytyy saada nukuttua, ja ilman lääkettä en nukkunut ja aiempi lääke ei enää sovi. Kerroin tuntemuksistani ja peloistani. Hän ei enää kierrellen sanonut että ei anna mulle uutta lääkettä, taisi tajuta että mä en pelleile. En ihan oikeasti vaan pysty nukkumaan. Ja keväällä kävin lähellä psykoosiakin sen takia.. 

Nyt pitäisi olla helpompi olla, kun oon saanu nukuttuakin. Kuitenkin itken vähän väliä ja en osaa edes sanoa miksi. Ehkä alan jo valmistautua päiväosasto jakson loppumiseen. En tiedä. Olen myös tuntenut itseni todella yksinäiseksi. Kaikki ovat töissä tai koulussa, ei ole aikaa nähdä tai puhua. Edes parhaalla ystävälläni ei tunnu olevan aikaa puhua. Päivällä on koulussa ja illalla töissä, ainakin toistaiseksi, ja sitten on muita menoja. Hyvä kun saa vastauksia viesteihin silloin tällöin. Yhden ystäväni kanssa en ole puhunut kuukausiin lukuunottamatta yhtä päivää kun näimme porukalla. Hän ei vastaa viesteihini :( Toivottavasti tämä ei kestä ikuisuuksia, mutta ehkä olen järkyttänyt häntä niin pahasti että tarvitsee aikaa. En halua että häntä ahdistaa takiani. Minua vain ahdistaa tämä tilanne, kun en tiedä olenko tehnyt jotain, ja jos olen niin mitä.

Pelottaa. En ymmärrä ajatuksiani.

Mitä minun pitäisi tehdä että pääsen eroon näistä turhista peloista. Mitä pahaa tapahtuu jos avaan suuni ja puhun. Ei mitään ole tähänkään mennessä tapahtunut. Ajattelen liikaa mennyttä. Ajattelen kaikkia niitä kertoja kun minua on kiusattu, kaikkia niitä kertoja kun en ole pelon vuoksi uskaltanut tehdä jotakin.
Pelkään sekoavani. Oikeasti. Välillä on vaan niin epätodellista että tuntuu ettei mua oo olemassakaan. Mietin onko kaikki vaan unta. Sellanen outo olo, tuntuu että kohta tapahtuu jotain. En tiedä mitä.

Enää en halua kuolla. En ole aikeissa tappaa itseäni. Tavoitteenani on nyt vain se, että pääsen pois kotoa. En ole viiltänyt enkä juonut alkoholia humalahakuisesti kuukausiin. Viime kuussa taisin mökkireissulla muutaman ottaa, samoin kun kesäkuussa. Olen siirtänyt vihan kohdetta itsestäni vanhempiini. He vaikuttavat olooni hyvin negatiivisesti. Eivätkä tahdo ymmärtää minua, eivätkä pahaa oloani. Ja käytöksellään viestivät ettei heitä kiinnostaisikaan. Yritä tässä nyt sitten päätellä miten asia oikein on..   Sitten kun pääsen pois, voin katsella mikä on tilanne ja määritellä seuraavan askeleen. Sairaslomaa on vuoden loppuun, siitä ei siis tarvitse huolehtia. Tällä hetkellä minun pitää vain pitää huolta itsestäni ja yrittää jaksaa.  Ei tarvitse stessata koulusta tai työstä. Mutta se on varmaa, takaisin siihen vanhaan minään en halua. Muutos alkoi kun aloin laihtua, enkä aio enää lihoa. Nyt en enää näe mahdottoman sietämättömänä ulkonäköäni, se ei vie enää yhtä suurta osaa ajastani. En ole vielä päässyt kokonaan eroon esteistä, mutta matkaan eteenpäin ja ylitän esteitä.

Pelottaa. Paljon. Tulevaisuus on niin epäselvää. Huominen, ylihuominen, ensi viikko, kuukausi, loppuvuosi..

Mitä teen? Mitä tapahtuu? Mitä jaksan? Millainen olo on? 

Nyt nukkumaan- huomenna herään uuteen päivään odottaen mitä tulevaisuus tuo tullessaan..

Älä tule hyvä tyttö

Pimeetä. Mun sisällä. Tuntuu et pitää koko ajan taistella etten valahda pimeyteen ja luovuta. Käytännössä siis lopettaa kaiken tekeminen ja nukkua ja möllöttää. Seota. En tiedä mikä on kun tuntuu et vaikka teen kivoja asioita niin ei tunnu miltään. En halua näyttää sitä mustaa pimeyttä sisälläni, mutten jaksa enää tuntea näin. Joten jos se pimeys tulee näkyviin niin tulkoon.

En jaksa enää välittää, kuitenkin olen itse ainoa joka voi minut tappaa.

En suuremmin keskity ajattelemaan itsemurhaa tai muuta. Mutta väkisinkin tulee mieleen että kuoleminen on vaihtoehto jollen enää jaksa mitään. Jossei mikään auta. Eläminen ilman että tuntee mitään, on kamalaa. Myöskään masentuneena ja ahdistuneena ajatukset täynnä sitä oloa on sietämätöntä.

Sellanen olo mulla on. Sietämätön olo.
Menneeseen ei ole paluuta, onnellisuus on kadonnu musta pois.
Ehkä se hukku pimeyteen mun sisällä.

Mun huone näyttää kaatopaikalta, mikä muistuttaa mua siitä etten saa täällä tehtyä mitään. Lamaannun täällä. Mulla on tavaraa enemmän ku mitä huoneeseen mahtuu. Ja jotenkin pitäs saada heitettyä rojua roskiin. Mut en saa tehtyä mitään. Ahdistava masentava paikka. Siksi haluan pois, haluan muuttaa. Olen laittanut hakemuksen. Mietin vain.. mitähän siitäkään tulee.

Pitää siivota!

Epätodellisuus. Tuntuu melkein että taistelen kahden itseni välillä. Loputon taistelu itseäni vastaan.

Sekoan!

Näin toissayönä outoa unta.

Tiivistettynä mun kaverit luuli että oon vaan ihan kännissä ku en pystyny hallitsee mun kehoa. Eikä lääkärit ja hoitajatkaa uskonu sitä. Must tuntu et oon menossa psykoosiin ja et joku muu ois ohjaillu mun liikkeitä. Kaatuilin ja sätkin lattialla ku yritin taistella liikkumattomuutta vastaan ja nousta ylös. Pelkäsin et jos en yritä päästä ylös niin tapahtuu jotain pahaa. Kaverit alko vähän kiukustuu ku sanoin etten voi ajaa. Ne usko että teeskentelen. Lopussa osaston hoitaja ja lääkäri ilmesty sinne ja sano hymyillen että "me päätettiin että saat jäädä tänne kun haluut sitä noin paljon ja uskot että siitä on apua". 

Kummallinen uni kyllä, varsinkin ku tuntu niin todelliselta..

Jospa meen tästä hukkumaan ajatuksiin. En jaksa olla täällä tietoisesti läsnä.

Ajat vaihtuu ja viisarit liikkuu

Ohoh mitä on ehtiny tapahtuu kahessa viikossa. En osaa tajuta itekään. Jonkunlainen valaistuminen :D Tuli koiranpentu ja alotin päiväosastolla. Tuntuu ku oisin hypänny jonkun muun elämään. Siis kotoa poistuminen ja mukavien ihmisten kanssa oleminen, on ollu ihanaa. Oon ihan erilainen.
Kaksi viikoa sitten, luulin etten elä enää kauaa.
En olisikaan. En sellaista elämää olisi jaksanut.
Nyt on erilaista. Saan apua ja tukea asioihin jotka haluan saada tehtyä. Ne on pakko saada tehtyä. Nyt uskon että se on mahdollista, ennen en uskonut.
Olen näiden uusien ihmisten kanssa ollessa tajunnut kuinka paljon tärkeämpää se on että voin hyvin, kuin se että saan suoritettua asioita joilla ei ole merkitystä ilman sitä hyvinvointia.
Olen avoimempi ja uskalla on olla enemmän oma itseni. Millonkohan niin on viimeeks käyny oikeesti. Siitä on vuosia..
Oon jo kahen viikon aikana tajunnu paljon asioita itestäni.
En saa yrittää liian vaikeita asioita liian aikasin. Tässä on nyt se koulu.. Jos en pysty siihen niin en pysty. Sit siirrän sitä tai en tee ollenkaan, ei voi mitään. Elämä on. Sit teen jotain muuta, sellasta mihin pystyn.

Vieläkin.
Mutta ei se mitään. Se on kiva tunne.
♥
Vaikkei mitään suhdetta tule. Sen olen koko ajan tiennyt.
Ja hyväksynyt.
Ollaan kavereita kuitenkin. Ihme kyllä että se jaksaa mua ku oon näin kummallinen :D
Meen vielä joskus sekasin tästä kaikesta.

Välillä kuitenkin tulee sellanen olo kun tulee hyviä muistoja mieleen, että miksei se voinut jatkua sellasena. Miksi hän on erilainen nyt, mitä tein väärin. En mitään. Paitsi nyt lähiaikoina ehkä, olin itsekäs ja aiheutin ahdistusta. Itkin sen takia, kauan. Siitä ei vaan tullut loppua, miten pystyin aiheuttamaan toiselle sellaisen olon. Tärkeälle ihmiselle. Kokemukset muuttaa ihmistä, hän ei enää uskalla eikä halua suhteita. Joskus toivon enemmän, mutta en silti odota mitään.
 Toivon etten joudu katsomaan kun hän on suhteessa jonkun muun kanssa, sitä pelkään. Mutta jos hän löytää jonkun ja on onnellinen niin se on hyvä. Ja toivon että pystyn olemaan iloinen hänen puolestaan. Tiedän jos näin käy, tulen olemaan surullinen siitä että hän ei halunnutkaan minua. Jos vika olikin minussa eikä siinä ettei hän halua suhteita..
Se olis aika masentavaa huomata..
Mutta eipä eletä siinä mahdollisessa tulevaisuudessa, vaan tässä hetkessä.
Tällä hetkellä olen tyytyväinen tähän tilanteeseen, huonomminkin voisi olla.

Tulevaisuus on pelottavaa. Tosi pelottavaa. Sitä ei voi ajatella. Ei saa ajatella liikaa.
Syksyllä näkee sit mihin pystyn sillon, millasessa kunnossa oon.
Pelottavaa..
Onneksi siihen on aikaa, sitä ennen ei tarvitse kuin yrittää parantua. En ole pakotettu tekemään mitään mitä en jaksa.

Tykästyin tähän ♥

Kiitos kaikesta, minkä sinulta sain

En muistanut enää, kuinka kamalaa tää suru on..
Tätä hetkeä olin pelännyt jo ainakin kuukauden, vaikka vielä silloin ei missään näyttänyt olevan mitään vikaa..
Yksi lyhyt tilanne, erilainen käytös.. Ja tiesin ettet kestä kesään.

Pikkuhiljaa alkoi tulemaan merkkejä joista muutkin sen huomasivat.
Koira piti päästää kärsimyksistä. Ja sitten..
Meidän rakas lopetettiin tänään, ja itkemistä ei voi lopettaa.
On jo ikävä <3

Ja nyt on hemmetti siellä oulussakin asti käyty :D ja täl viikol menos vissii uudestaan käymään :) vähän jotain erilaista päiviin. Rekalla matkailu on hauskaa, kun en ite joudu ajamaan ;p Sieltä näkee paremmin ku on niin korkeella. Ja niitä ihania maisemia mitä näkee ku aurinko nousee <3

Päiväosastollekin nyt oon päässy. Siellä sitten mitä täs nyt on, johonki juhannukseen asti vai mitenköhän se menee en tiiä. Vaikuttaa ihan kivalta paikalta ja mukavilta ihmisiltä. Varmaan menee pari päivää että 

tottuu olemaan. Huh, oon istunu kotona liian kauan kun aluks ahdisti olla paikassa missä on ihmisiä :D Mut sitten vaan menin mukaan ja liityin keskusteluihin.

Tästä nyt oikein mitään tullu, kun tuo suru blokkaa pois kaikki muut ajatukset mutta joo.
Lääkkeillä nukun tai en nuku ollenkaan.
Kirjotan jotain järkevää sitten joku päivä kun tunteet ei estä sitä.
Ehkä tästä selvitään..
Ja nyt menen nukkumaan.

Jos menet pois, mitä minulle jää..

Jännää.

Ihastuminen tai rakastuminen, mitä lie.

Kaikki muu unohtuu ja se on ainut mitä ajatuksiin mahtuu.

Hassua on että se ei koskaan menny pois, laitoin sen vaan sivuun.

Se tuli takas.

Tunne.

Olin varma ettei mulla ole tulevaisuutta. Mutta jos elän, niin on tulevaisuus. Mitä siellä on, en tiedä. Mutta niin kauan kun tätä jatkuu, en halua kuolla. Jos tämä loppuu, mietin asiaa uudestaan.
Ihanaa.
Ei ole tarvinnut olla kotona, ja oon saanu olla ihanien ihmisten kanssa. Ja saanu uusia kavereita.
On ihanaa kun voi olla just sellanen mitä oikeesti oon.
En muista millon oisin voinu olla niin oma itseni kun mitä nyt.

On ollu parempi olokin.

Kunpa tää ei loppuis koskaan. Tää vois jatkuu ikuisesti.
Älä lähde..
Ainut mitä enää haluan.

Ehkä voin vielä joskus todeta että elämä on sittenkin ihanaa

Ystävät pitää elämässä

Kaikki on niin tyhjää. Risteily tuli, ja meni. En osannu odottaa et se on niin kivaa. Oli se rankkaakin. Mut parasta seuraa <3 ja ihanaa, kaikki muu unohtu hetkeks. Se oli oma maailmansa. Tää on niitä tapahtumia mitä muistelee ja miettii että koskaan ei tunne enää tota fiilistä mikä sillon oli. Hauskaa voi olla uudestaan, mutta se on silti eri, ei koskaan sama.

Nyt en tiedä mitä teen. Kaikki odottamani on ohi. Joukkuetta joudun vaihtamaan, joten senkään takia ei tarvitse enää jaksaa. Toki haluan harrastaa vielä, se ei vaan koskaan ole yhtä hyvä kuin nykyinen joukkue.

En odota enää mitään. Yritän elää päivä kerrallaan. Jaksaa edes kesään.

Olen aina ollut riippuvainen ihmisistä. Roikkunut muissa. Jostain syystä haluaisin että joku tarvitsisi mua. Mä tarvitsen aina muita, mutta kukaan ei tarvitse minua. Olen turha. "Kaverit" joskus suoraan sanonutkin että ovat käyttäneet minua hyväksi. Hyväuskoinen kun olen niin ei ole vaikeaa. Luotan aina uudestaan samoihin ihmisiin vaikka he ovat todistaneet monesti ettei kannattaisi.

Jos kerrankin kävisi niin että joku tarvitsisi minua, oikeasti.

Samalla toivon ettei, koska silloin en voisi kuolla.

Se on pakoreittini jos en enää jaksa.

En tiedä.

Se on nyt fakta, jos ei tilanteeseen tule muutosta. En jaksa enää elää. En elä loppuelämääni tuilla, selittäen kuinka en pysty mihinkään. En.

En halua.

Kuolen mieluummin.

Odotan kuolemaa niin kauan, kunnes tapahtuu ihme ja saan syyn elää. 

Tai löydän rohkeuden tappaa itseni..

Tällä hetkellä sitä ei löydy vaikken enää jaksakaan.

Hyvää vappua! Lähden sitä juuri viettelemään rakkaiden ystävien kanssa <3

Näin kulutan aikaa

Kamalan outo olo. Hirveen kevyt tai sellanen erilainen. Välil tuntuu ku leijuisin jossain pilvissä. Mut samaan aikaan sellanen painava, että kohta tipahdan. Vaikee sanoo onko tää hyvä vai huono.

Tuntuu ku joku kannattelis mua ja jos teen jotain väärin niin se katoaa. Enkä tiedä mitä pitäis tehdä.

En tosiaan tiiä mitä mä taas sekoilen. Taas vihdissä.. Miksi? Uskonko muka taas että siitä tulis jotain.. Ei kuitenkaan tule. Mutta enhän mä koskaan opi mun virheistä. No kivaa on joten miksei? Aina voi sitte palata joskus maan pinnalle ja huomata samat tosiasiat ku vuos sitte. Mitä väliä millään. Mun ei  ehkä pitäis tehä näin. En tiiä. Mun ois pitäny sanoo ei heti alussa, mutta en pystyny. Olin liian rikki et oisin voinu tehä toisin. Sitten oli liian myöhästä. Enää ei voi tehä mitään. Ehkä se menee joskus pois tai sitten elän tän tunteen kanssa loppuelämäni.

Niin. Se on aivan sama kuinka laiha musta tulee. Tai kuinka vähän olen ruma, kaunis en koskaan ole. Kun olen tällanen, masentunut ja kamala, ei kukaan voi tykätä musta. Ei kukaan jaksais mua. Millon mitäkin ongelmia ja itken ihmeellisille asioille millon sattuu. Ei mun mielenmuutoksia jaksa. Ja valittaminen. Ehei. Ehkä jos joskus en ois tällanen.. Mutta mihin tää musta lähtis, oon kasvanu tällaseks.

Ja kuitekin, mä en muka oo ärsyttävä enkä kamala? Oon kiva? Musta tykätään? Onks ihmiset sekasin? :D Ehkä ne tietää liian vähän musta. Tai sit ne ei ymmärrä kuinka sekasin oikeestaan oonkaan. Enpä kyllä itekään tajuu itteäni. Ehkä pitäis kysyy ihmisiltä et tajuuko ne kuinka sekasin oon :D mut voinko vaa kysyä sellasta..

Kaiken ajatuksissa ja ajatuksettomuudessa leijailun seassa on ollu myös ahdistusta ja pimeyttä. Haluaisin sen pois. Syömiset on alkanu ahdistaa koko ajan vaan enemmän. Haluan laihtua mutta samalla tiiän ettei mun pitäis. Saa nähä miten täs käy.. Lääkettäki halusin jatkaa lähinnä sen takia et se on vieny mun ruokahalua, ei sillä että oisin sitä kertonu. Ja sit ois kiva jos saisin nukkumisen kuntoon. Nukkumattomat yöt ei oo hyvä juttu..

Naga shotteja ja paljon muuta

Että sellaset kaks päivää. Oli tuparit ja sit oli muuten vaa oleilua. Shottipeliä :D Naga shotit ei oikein sopinu kaikille ;D ne oli mun mielestä ihan ok. Pakko oli testaa. Naga on maailman tulisin chili.
Oli kivaa. Ja en juonu liikaa enkä tehny mitää tyhmää.
Ei sitä sen enempää tarvii selitellä. Oli hyvää seuraa molempina päivinä. Nyt se on ohi.
Niin se mieliala muuttuu nopeesti..
Kun tulee takas kotii..

En kestä tätä enää. Oon elossa enää muutaman ihmisen takia. En jaksa elää, en vaan haluis kuolla. En varmaan. Ainakaan nyt. Tai en tiedä, jos tää olo ei mee pois niin kyllä.
Pitäsköhän mennä osastolle tai johonki.

Oon itkeny puol tuntii. Ehkä tää menee kohta ohi, otin opamoxia.
Lopetan imovanet, oon jo kaks päivää ollu ilman. Tosin vaan siks et unohin ne kotiin. Mut nyt lopetan ne, oon syöny niitä jo liian kauan. Varmaan kuukauden.
Pelottaa ku en saa nukuttuu.
Ajatuksia..
Väsymystä..
Kaikkea mitä seuraa kun en nuku.

Syöminen ei toimi. En oo taas jaksanu syödä oikein mitään. Pakko syödä jotain ku taas pääsen liikkumaan.
Vituttaa kun menin kaatumaan ja satutin olkapään, pikkuhiljaa se paranee ja pääsen harkkoihin ja salille. Tekemistä. Pois kotoa.

Viha

Nyt en tosiaan tiiä enää mitä mä teen. En mä varmaan halua kuolla. Haluan vaan pois kotoa. En kestä enää mun vanhempia. En ollenkaan. Melkein tapoin itteni yks päivä ku oli niin paha olla. Onneks otin vaa unilääkettä ja rauhottavaa ja menin nukkumaan.
En haluu osastolle mut en haluu olla kotonakaan.
En tiiä enää olenko itse se mitä eniten vihaan.
Psykologi on monesti sanonu että oon tosi vihanen, vaikken näytäkään sitä. Taidan nyt vasta kunnolla ymmärtää mitä se oikeastaan tarkottikin sillä.
"Ei sitten mitään pilleridraamoja." :D oli jotenki hauska ilmaus. Vaikka onkin vakava aihe. Mun piti luvata olla elossa vielä maanantaina.
Lupasin.
En kai halua oikeasti kuolla, haluan vain pois tästä sairaasta ympäristöstä.

Tuntuu et voimat vähenee koko ajan. En jaksa enää taistella vastaan. Tai no millon oisin niin tehnykään..
En oikein keksi mitään syytä miks haluisin elää. Ystävien lisäks siis. Ja sillä ei oikein pääse pitkälle.
Tai no en oo kuollu vielä. En jaksa olla täällä. Suostun syömään tyhmiä lääkkeitäkin vaikken ite nää siitä mitään hyötyä. Ketipinoria naamaan taas, eihän se mihinkään auta. Mutta tehään nyt näin kun kerran niin halutaan. Syön mitä vaan lääkkeitä kunhan tää olo helpottais. Pitää muuttaa pois täältä, johonki. Ihan sama. Meen mihin vaan ettei tarvii olla täällä.
Perhetapaamisia on vasta toukokuussa, on jonoa. Siihen asti en kestä täällä. Se on varmaan sit osasto jos ei muuta keksi. En tiedä voinko muuttaa yksin mihinkään.. Se on niin vaikeeta ja en tiedä jaksanko..

En vaan kestä huutamista, riehumista, valittamista, tavaroiden paiskomista. Vitun alkoholistit saatana.
Noi ei pysty olee päivääkään huutamatta. Viikkoakaan juomatta. Koko ajan on joku tehty väärin, ymmärretty väärin. Tee sitä tee tätä, älä tee tota. En jaksa. Tiedän ettette ymmärrä, voisitte sitten edes pitää päänne kiinni helvetti!
Pikkuveli parka, en tiedä yhtään mitä se ajattelee noista. Se oli paljon nuorempi ku mä sillon ku noi on alottanu ton käytöksen. Tai no isä nyt on huutanu vissiin aina mutta noin muuten.
Helvetin kivaa kattoo täällä ku pikkuveli itkee sohvalla ku koneelle tapahtu jotain ja isä ei oo kotona.
Syy itkemiseen oli se että se huutaa sitten ku tulee kotiin..
Tai sitte ku äiti riehuu tuolla, huutaa ja paiskoo ovia ja heittelee tavaroita niin et koirakin juoksee mun jalkoihin piiloon.

En jaksa enää reagoida mitenkään noille, huutaa ne sit mulle, toisilleen tai kelle vaa. Ahdistun yksinäni ja saatan itkeä, nyt kun siihen taas pystyn. Tai saatan muuten vaan seota.
Melkein tekis mieli alkaa huutaa takas, mut en vaan enää jaksa. Se ei auta. Ne juo ja huutaa kuitenkin.
Pelkään pikkuveljen puolesta että mitä sille käy näiden kanssa. Vanhemmista en jaksa enää välittää. Ei oikein kiinnosta enää kumpikaan. Painukoon kuuseen. Vitun idiootit. Kas, siellä taas aukes yks tölkki olutta..
Tavallaan tekis mieli vaan kadota kokonaan noiden elämästä. Eihän niitä kiinnostakaan.
Harmi etten vaan jaksa sitä nyt.




Mut hei oli kivaa nähä kavereita ja valvoo myöhään ja nukkuu tänään koko päivä :) Ens viikolla peräti kaks iltaa pois kotoa, juhlia <3 musiikkia, kavereita.
Ja kylppäriremppaa :D olispa nopeesti ohi.

Rakastan nukkumista

Olis kiva pystyä nukkumaan kunnolla.
Nukahtaminen käy kyllä nopeesti ja useimmiten ennen kahtatoista. Ongelmana onkin heräily joka on on nyt parina yönä menny pahemmaks. Toissayönä heräsin neljän tunnin nukkumisen jälkeen puol neljä enkä nukahtanu enää. Ennen oon ainaki pystyny nukahtaa vielä. Rakastan nukkumista. Haluisin pystyy nukkuu kunnolla, enkä muutamien tuntien unilla. Päikkäreitäkään en eilen saanu ku en vaan nukahtanu :(
Ehkä tää tästä. Kohta oon koukussa unilääkkeisiin jos ei muuta.

Yö on mun aikaa. Sillon ajattelen aina. Ja ajatteleminen on tuskaa.

Lääkkeiden alottamisen jälkeen oon laihtunu. Ihanaa , eikä se on väärä tapa laihtua. Ei kiinnosta. Pitäis kiinnostaa.
Haluan laihtua vielä vähän, ja tarkotukseni ei ole syödä mahdollisimman vähän et laihdun. En vaan tunne sitä nälkää, joten välillä jää syömättä. En koko ajan jaksa tunkea suuhun ruokaa, kun on niin vaikee joitain ruokia saada alas. Pakottaudun syömään, en halua näännyttää itteäni. Ennen piti pakottautua jääkapilla olla ottamatta mitään. Nyt pitää pakottautua ottamaan jotain.
Parempi ja vähemmän ahdistavampi näin päin.
En tiedä haluaako noi vaihtaa lääkitystä jos laihdun vielä paljonkin. Mä en haluu, ainakaan vielä.
Musta tulee vielä laihempi. Laihempi ja vähän lisää lihaksia sitten
Sitten on parempi.
Pitää jaksaa.

Kesään on aikaa, sitten voin miettiä uudestaan. Siihen asti.. päivä kerrallaan.
Kamppailua.
Pitäisköhän sitä sairaslomaa harkita ihan tosissaan.
Koulusta ei tuu kyllä nyt yhtään mitään.

Hei! Jos sanat vois tappaa

Ei tätä voi jaksaa. Ei voi. Kamala olo.
Tartuin terään eilen.
Yhteen viiltoon sen piti jäädä. Eihän se tietenkään jääny. Ei olis pitäny tehä sitä.
Ei ei ei. Oon huono. Miksen pystyny siihen. Toivottavasti se jää tohon yhteen kertaan, epäilen..
Tavallaan en kyllä edes välitä..

Toisinaan tuntuu että syön ihan hirveitä määriä ruokaa. Todellisuus ei taida olla lähelläkään sitä, ainakaan nyt. No joka tapauksessa olo on kamalan läski, haluan syödä vähemmän. Vaikka järki yrittääkin kuiskia että syön jo liian vähän. Paino kun ei oo pudonnu ku viikonloppuna tuli juotua alkoholia aika reippaasti ja syötyäkin kaikkea turhaa ja lihottavaa. Onneks ruokahalun katoaminen on vieny mukanaan ahmimiset. Ehkä tää paino tästä laskee vielä.

Tosiaan mun ruokahalu on kadonnu lähes olemattomiin. Luulisin että johtuu lääkkeistä. Ja voin kerrankin sanoa että kerrankin ei niin epämiellyttävä sivuvaikutus. Oon ollu jo kaks viikkoa ilman yhtään ahmimiskertaa. Joten siitä ei oo ahdistusta tullu. Harmi että muualta siltikin on. Melkeenpä joudun nyt pakottamaan itteäni syömään, mikä on mieluisampi vaihtoehto kun yrittää estää itteäni syömästä koko ajan jotain. Ja sietää ahdistus kun en oo siinä onnistunut.








piiloon jsillä hyvä. En ois pystyny käsitellä asioita. atella. Se on niin raskasta. Kaikki oli helpompaa En

 En halua ajatella. Se on raskasta. Sillon oli helpompaa, sillon pienenä ku ei tarvinnu ajatella. Asiat meni vaa pois, ei tarvinnu ajatella. Ne meni piiloon ja niitä ei tarvinnu ajatella. En jaksa ajatella. Piilopaikat on hävinny, asioita ei saa piiloon. On pakko ajatella. Ajatukset ei mee piiloon. Kaikki piilotetut ajatukset tulee takas, ne ei kadonnu. Ne tuli vaan esiin piiloistaan. Mun pää räjähtää näiden ajatusten kanssa. Ei tätä jaksa. 

Se olo tuli takas. En tiedä taaskaan haluanko elää. Huh, sanoin sen tänään lääkärille. En oo varmaan koskaan sanonu sitä ääneen. Sain sen sanottua. En ois uskonu että saan, se olikin kyllä tosi vaikeeta. En usko että paranen. Ahdistavaa. Miksen vaan tappais itteeni samantien? Nostan lääkkeiden annostuksia. Ja sain lisää melatoniinia. No näillä mennään. Mua pelottaa että näiden lääkkeiden pitäis auttaa mua, mitä jos ne ei auta ja mun oletetaan silti paranevan. En usko että ne auttaa. Aina voin sitten kuolla kun on sen aika, sitten kun ei voi tehä mitään. Eihän sitä enää oikein mitään voikaan. Kunhan yritän edes hetken jaksaa tätä.
Jotenkin helpottavaa kun tietää että aina on kuolema jos ei muita vaihtoehtoja enää ole. Jos tuska nousee liian pahaksi.

Ei mulla oo varsinaisesti mitään suurempia suunnitelmia. Oonhan mä vaihtoehtoja miettiny. Aina voi ottaa noita lääkkeitä tuolta jos ei muuta vaihtoehtoa löydy. Mutta kyllä mä keinot keksin sitten kun on sen aika.
Mulla ei oo tarkkoja itsemurhasuunnitelmia. Onko se hyvä?

Vanhemmat huutaa. Ja kun sanon siitä niin ne ei ymmärrä etten jaksa kuunnella sitä. Ihan sama huutaako ne mulle vai toisilleen. Ei kiinnosta. Huutoa ku huutoa. En jaksa enää elää. Liian vaikeeta. Jokainen päivä on vaan vaikeampi kuin edellinen. Vihaan itseäni koko ajan enemmän. Mitä enemmän aikaa kuluu sitä enemmän mä epäonnistun ja oon huono. Voisin samantien vaan luovuttaa koska ei tästä mitään tule. Tää on loputonta taistelua kunnes päätän että se loppuu. En voi vielä kun tässä on kaikki juttuja. Mutta ehkä sitten joskus vapun jälkeen kun on kaikki risteilyt sun muut ollu ja menny. Kun kausi on virallisesti loppunu..
Sitte voin vaikka luovuttaa ja antaa turhaa toivoa joillekin ihmisille ja mennä asumaan osastolle ennen ku kuolen. Toisaalta osasto vaihtoehtokaan ei kuulostais niin pahalta verrattuna tähän hetkeen. Voisin olla siellä eikä tarvis jaksaa tehä mitään. Paitsi ahdistua sinne menemisestä ja siitä ku vanhemmat tahtoo tulla käymään ja siitä kun en voi päättää mitä syön tai millon liikun. En voi siis tehä yhtään mitään.
Siksi  se ei kuulosta houkuttelevalta, ainakaan tällä hetkellä.

 

En koskaan onnistu missään. Sairaudesta paraneminen kuulostaa helpolta mutten onnistu siinäkään.
Ei kai sille voi mitään että mut on tuomittu epäonnistumaan.
Ikuinen epäonnistuja.
Syyllisyyden tunteet lisääntyy kun tajuan tämänkin.
Syyllisyys lisää ahdistusta.

Millon saa kuolla?