Anteeksi että olen olemassa, ei oo mun vika

En tiedä mitä tässä vois muka tehdä. Ei niin yhtään mitään.

Oon niin sekasin.
Kaikki on niin sekavaa. Turhaa, tyhjää. En ymmärrä ajatuksiani itekään. En vaan jaksa enää. Mistään ei tuu mitään. En pysty asumaan täällä. Tapan itteni kohta vaikka en haluiskaan ku en kestä olla täällä. Vaikka se olo kestäiskin vaan hetken. Se ei auta jos teen jotain sen hetken aikana. En kestä. Äiti huutaa koko ajan. Se valittaa koko ajan. Tee sitä ja tee tätä. Miks tää on täällä. Mikset tee sitä, tätä ja tota. Vie pois nää ja noi tuolta. Jos et tee sitä ja tätä tee tota. Toisinaan se hetki kestää vaan sekunteja kun mietin että mitä vittua mä täällä teen ku mua ei selvästikään haluta tänne, voin ihan yhtä hyvin kadota tai tehä itelleni mitä vaan. Toisinaan se kestää kauemmin ja siinä ajassa saattaisin jo jotain ehtiä tekemäänkin. Ymmärtäisin jos kaikki olis mun syytä, mutta miks helvetissä kaikesta muiden jättämästä sotkusta ym. pitää huuta mulle!! En voi ymmärtää. Haluaako se oikeesti että mulla on vielä pahempi olo? Vai onko se vaan niin TYHMÄ!
"Jos et kerran mee kouluun tällä viikolla ni voisit siivota sen huonees!" Jaa meni into siihenki siivoomiseen mitä just tein ku se tuli huoneen ovelle huutaa siitä.. 

En tosiaan tiiä mitä mun pitäs tehä et toi ois tyytyväinen. Se on joskus kauan sitten suoraan myöntäny kun kysyin että miks sen pitää aina valittaa jostain. Et jos oon vaikka siivonnu ni sen pitää keksii jotain muuta mistä valittaa. Ni vastaus oli et tottakai pitää, naureskeli vielä vastauksensa päälle..
Eli sil on siis joku pakottava tarve valittaa jostain koko ajan?
Tekis mieli kiljua. Tän päivän kiintiö on täynnä. Mä räjähdän sille jos se valittaa vielä jostain.
Tässä yks syy miks en halua olla kotona, vaan menen kouluun vaikken jaksaiskaan.
Ei täällä vaan pysty olla. Suunnittelin tässä itseasiassa että kun on koeviikko ja mulla ei oo kokeita joten joudun olemaan kotona, menisin silti kouluun lukemaan kirjoja tai mitä tahansa. En vaan jaksa olla täällä. Koulu on miljoona kertaa mukavampi paikka.
Ei taaskaan tee mieli syödä yhtään mitään. Ahdistavaa.
Salille pitäs mennä, en kestä itteeni. Oon oksettava.
Salille pääsee pakoon äitiä.
ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!!!!!
En ehtiny edes loppuun kirjottamaan ku se tuli valittaa ku keittiössä oli mun tiliote. "Sun pitäs kerää nää johonki kansioon!" Joo mul on tos kansio. "No mitä tää sit täällä tekee?!"

Ahdistavaa, kaikkialle pitää soittaa ja en pysty. Siitäkin äiti valittaa kun en soita ja varaa aikaa. Ja en pysty enkä ton huutamisen takia edes halua sanoa etten pysty.

Äidille ei voi muuta sanoo ku et anteeksi että olen olemassa, ei oo mun vika.

Tässä elämä on, oma kallis ja tarpeeton

Oon niin väsyny. En jaksa.
Vanhemmat näki et itkin. Niin ei pitäny käydä.
Nekään ei jaksa mua, ne ei jaksa sitä etten jaksa. Valittaa ku en ikinä jaksa tehä mitään.
En jaksa enkä pysty selittämään niille mitään.
En kyllä oo itekään perillä et mitä mun päässä liikkuu, hirveen vaikeeta kertoo sitä toisellekaan sitten.
Tosin mun vanhemmille en aio ikinä kertoa mitään. En halua. Joskus oon jopa miettiny et jos jotain tapahtuis ja pääsisin pois täältä ni olis helpompaa. Olen jopa salaa toivonut että mun vanhemmat haluais eroon musta.
En kestä olla täällä.
En tiedä kuulostanko kylmältä ihmiseltä jos sanon etten oikeastaan hirveesti välitä jos niille tapahtuis jotain.
Varmasti itkisin kyllä, mutta oon niin etäällä niistä, että ei edes tunnu että ollaan samaa perhettä.
Pakotettu elämään yhdessä. Voisin ehkä välittää enemmän jos en joutuis olemaan täällä koko ajan. Jos nähtäisiin harvemmin. Tää on liikaa, en saa olla koskaan rauhassa. Se tekee tunteen, inhon niitä kohtaan.
Ne käskee; tee sitä tee tätä. Jos saisin itse päättää tekisin asiat niinkuin haluan, sillon kun jaksan. Ne tulisi tehtyä jossain vaiheessa. Ilman masennusta ja ahdistusta, pakotettuna toimimaan. Ihan perusjutut: siivoaminen, tiskit, pyykit ja kyllä, mulle on valitettu myös siitä millon menen suihkuun.. En muka saanu mennä aamulla vaan pitää mennä illalla. Siitäkin on huudettu. Onneks tajus lopettaa. Ei todellakaan kuulu niille menenkö suihkuun aamulla vai illalla.
Tuntuu että kaikki muut jotka vähänkin tietää mun asioista on mulle läheisempiä ku vanhemmat.
Mun ystävät, kaverit, opettajat, psykologi, toimintaterapeutti..
Silti, tuntuu että oon ihan yksin. Tuntuu ettei ketään kiinnosta, vaikka tiedän(toivon) ettei asia niin ole.
Kaikki jättää mut, en kyllä ihmettele. Kaverit ei pidä yhteyttä. Vihaan itsekin itseäni, miksi joku muu haluais olla mun kanssa. Ei musta oo ees mitään seuraa ku oon näin masentava.



Oon niin väsyny tähän kaikkeen. Mistään ei tuu mitään. Mitä helvettiä mä sitten teen?
Haluun käydä koulussa, se on ainut paikka missä saan olla rauhassa. Mitään en jaksa tehä mut ei se mitään. Nään kavereita ja mukavia opettajia. Yritän edes sillon tällön käydä ihmisten ilmoilla. Enhän mä missään kävis jossen kävis koulussa, salilla korkeintaan. Ehkä pari kertaa kuussa kaupoilla jos jaksan samalla reissulla kun käyn psykologilla.
En vaan tiedä onko sekään järkevää "käydä" koulua nyt, kun en oikeesti jaksa.
 Psykologiaa, varmaan kiinnostavin aine. Ei tuu mitään kun en pysty keskittymään ja en jaksa lukea. Mitään ei jää päähän. Kaikki kuulostaa etäisesti tutulta mutta mitään en muista. Syksyllä muka kirjottaisin sen, hah.
No ei oo vaihtoehtoja, pakko mennä. Jos siis elän sillon. Jos elän ni oon sit varmaan sairaslomalla. Ei tässä oo mitään järkeä. Parempi kuolla, en hyödytä ketään olemalla täällä.
Voisinpa vaan kuolla. Kuuntelinpa tossa joku aika sit keskustelua itsemurhasta. Kuinka se on itsekästä, ja varmasti se helpoin valinta. Vaikka se ei oo ratkasu. Ja sekin vaikuttaa mun ajatuksiin itsemurhasta. Koska siinä keskustelussa oli mukana ihmisiä joita arvostan tosi paljon. Ja en halua että ne ajattelis joku päivä musta tollasta.. En ymmärrä miten oon voinu elää näin kaun tällä tavalla. Oon jo melkeen 15 vuotta eläny niin että yritän miellyttää muita. En voi antaa muille kuvaa että olen heikko ja huono, etten osaa mitään tai olen väärässä. Minun on pitänyt aina olla täydellinen. Koskaan en ole ollut, vaikka kovasti olen yrittäny vaikuttaa täydelliseltä. Siksihän en niitä esseitäkään enää saa tehtyä, niistä tulisi huonoja. Ei siis kenenkään luettavaksi tarkoitettua. Huonoja, ei hyviä.

Joissakin(melkein kaikissa) asioissa en ole osannut sanoa omaa mielipidettäni ennen kuin olen kuullut muiden mielipiteitä. En voi olla eri mieltä muiden kanssa. Olisin erilainen, en halua erottua joukosta. Haluan olla niin kuin muutkin. Kauniita, älykkäitä, mukavia, iloisia ja hauskoja- täydellisiä. EI, tiedän että kukaan ei ole täydellinen. Siltä se kuitenkin vaikuttaa. Ja vaikka näkisin muissa ns. virheitä, ne eivät ole sillä tavalla kamalia kuin jos se olisinkin minä joka olisi kyseisen virheen tehnyt. Muut ovat täydellisiä virheidensä kanssa. Minä en ole täydellinen, virheet pilaavat minua enemmän. Koko ajan.

No en mä kuitenkaan keksi miten mun elämä muka jatkuu enää. Oonhan jo tavallaan luovuttanu.
Eihän mulla oo mitään minkä takia taistelisin. En jaksa.
Jos en kuolekaan tänä vuonna niin se on ihme. Voinko elää loppuelämän sairaslomalla?
Koska sinnehän tässä joudun.
Tuli tehtyä sellainen juttu että annoin toimintaterapeutille lapun että vie psykologille. En olisi sitä itse enää ensi viikolla pystynyt antamaan. Siinä kahten iltana olin kirjottanut ajatuksiani.
En tarkkaan muista koska en jälkikäteen lukenut mitä kirjoitin, en olisi enää pystynyt antamaan sitä. Olisin ajatellut kirjoittamaani.
Kuolemasta taisin kirjoittaa, ja siitä että ei ole tulevaisuutta. Etten jaksa.
Osastollehan en mene, se häiritsee mun laihduttamista ja liikkumista. Tosin sillä niin väliä ole kun en saa pelata. Olen liian huono. Vähän siinä ja siinä auttaako koko harrastus enää jaksamaan elämää. Ainoot onnistumisen kokemukset viime vuosilta on siitä. Viime keväältä tosin edelliset varmaankin. En osaa enää.
Vähän pelottaa ensi viikon tapaaminen. Kun en yhtään tiedä miten se reagoi, aiemmin sanoi ettei saa muhun mitään kontaktia ja ei tiedä millanen olo mulla on. Ei varmaan enää sano. Mutta sen kyllä tiedän, ei muhun saa kontaktia kun en pysty puhumaan. Ahdistaa. En voi olla heikko, en pysty kertomaan sellasia asioita. En tiedä miten siihen reagoidaan. Vaikka näihin voin sen verran luottaa ettei mulle mitään pahaa tapahdu vaikka sanoisin mitä. En pysty. Voi kuitenki tapahtua jotain. En pysty päättämään että luotanpa nyt näihin ihmisiin ja pystyn puhumaan, en vaikka haluaisin. Ei toimi niin, ihmisiin ei voi luottaa. Olen huomannut. Ja se on mennyt syvälle, ei se niin vaan muutu muuks.

Tässä se elämä nyt on. Jos en kuolekaan niin onko loppuelämä sitten enää mitään elämää..

Eikä kukaan huomaa..

En jaksais millään tehä mitään.
Haluan syödä niinkun aiemminki, edes yrittää syödä terveellisesti.
Nyt kun ei ole ollu hirveesti ruokahalua ni oon syöny mitä oon saanu alas.
Suklaata, suklaata ja lisää suklaata.
Nyt se saa loppuu; pääsen taas käymään salilla ku en oo enää kipee ja syön kunnolla enkä mitään suklaata.
Tai ainakin syön niinkun tähänkin mennessä, mutta ilman sitä suklaata..
Musta tuntuu et mun elämä pysyy kasassa vain kun mietin tulevia treenejä, syömisiä. Ja sitä että pääsen seuraavan kerran psykologille, toimintaterapeutille tai ihan sama kenelle; jonkun luo jota oletettavasti kiinnostaa. Pitäis saada sanottua se yksi asia mikä mun päässä pyörii jo liikaa, koko ajan. Se että aion kuolla.
Ongelma vain on, en enää tiedä mitä haluan. Haluanko tosissaan kuolla?
En enää tiedä, en jaksa elääkään. En pysty. Kuoleminen on siis ainut vaihtoehto, koska mikään ei enää auta.

Silti se jotenkin arveluttaa. En halua kuolla mitenkään ikävästi. Toisaalta jos päädyn siihen, mun pitää ensin siivota kaikki ylimääränen pois täältä. Kaikki sellaset asiat roskiin mitä kenenkään ei oo tarkotus nähä.
Hirveesti vaivaa siitäkin.
No voisin jo alottaa kun tässä on monta kuukautta aikaa.

Täällä ei ole mulle mitään. Mitä jos vaan etäännyn kavereista kokonaan, ehkä niille on helpompi niin.
En jaksa koulua, mutta haluan mennä sinne. En tiedä miksi.
Ei kukaan huomaa mun suunnitelmia, ajatuksia, pahaa oloa.. Ne on piilossa.
Miks mulla on hirvee tarve tuoda ne esiin ja sitten en pystykään siihen.
Totta helvetissä haluan sanoa mun psykologille että aion tappaa itteni ennen syksyä.
Miksei ne sanat tuu ulos mun suusta??
Mä en jaksa tätä oloa, haluan itkeä. Sitäkään en pysty tekemään. Niin turhauttavaa kun en pysty tekemään mitään mitä haluaisin..
Oikeestaan mua ei enää kiinnosta mitä mulle käy kun sanon että aion kuolla, mähän aion sen sanoa.
Mua kiinnostaa miten siihen reagoidaan.
Luultavasti samoin kun kaikkiin muihinkin mun turhiin lauseisiin.

"Hymy on ikkuna, josta näkee, että sydän on kotona."
Mitäs sitten ku hymy on ikuisesti kadonnut?
Sydänkin on kadonnut.

Flunssaaa...

Että sellanen joulukuu..
Onnistuin muuten laihtumaan kolme kiloa, saa nähä paljonko siitä on tullu takas ku oon ollu kipeenä ja tos oli toi joulu ni on tullu syötyy vähän miten sattuu ja ei oo pystyny treenaamaan. Ei oo oikee ollu ruokahaluu ja sit on tullu vaa syötyy kaikkee epämäärästä. Paljon suklaata oon suuhuni tunkenu tässä kahen viikon aikana..
Koulu ei menny ihan niin ku suunnittelin. En mä jaksa käydä niitä kaikkia kursseja mitä otin. Otan suurimman osan pois sieltä heti ku koulu jatkuu. Ja hyih ens syksynä pitäis kirjottaa kaikki loput, onneks siitä ei tarvii välittää.

Vähän ärsyttää olla näin uutenavuotena kipee mut minkäs sille voi. Istun sitten yksin kotona ja maistelen hyviä liköörejä :D
 
Musta tuntuu etten jaksa elää enää, mutta lohduttaudun ajatuksella ettei tätä enää kauan tarvii jaksaa. Nyt talvella aion laihtua ja kohottaa sitä kuntoa. Oon lopettanut sen ketipinorin monta viikkoa sitten ja harjotuksissa oon jo pysyny suhteellisen hyvin mukana :) Nyt kun saan itteni viel hyvään kuntoon ni jaksan ehkä kevääseen. Voisin tehä pari uudenvuodenlupausta, en tosin tiedä haluanko tehdä mitään lupauksia, ne ei pidä kuitenkaan tai tässä tapauksessa kai toivottavasti. No ensinäkin mä aion laihtua, se ei ehkä oo lupaus ennemminkin päätös. Samoin kun se etten elä enää syksyllä..

On vähän sekava olo tän flunssan takia. En edes muista mikä kaikki mun mieltä painaa, oon vaa yrittäny parantuu ja rentoutuu. Sen takia syömisetki menny miten sattuu.. Oon tuijottanu leffoja ja syöny karkkia. No kuhan tästä paranen ni pääsen taas treenaamaan ja syömään kunnollista ruokaa.
Hirveesti ei oo ahdistanu, pientä ahdistusta on taustalla ollu koko ajan mutta lähinnä mua on vaan masentanu, ja paljon. En mä tiiä, ahdistaa ku pitäs kertoo psykologille noist jutuista ja en vaa saa mitään sanottuu. En haluu mennä osastolle, koska siitä ei oo mitään hyötyy. En mä parane enää tästä, ja oon hyväksyny sen. En myöskään haluu et se kertoo mun vanhemmille noista mun ajatuksista, eihän se saa niin tehäkään mut ihmisistä ei koskaan tiedä.. Ja myöskään en haluu et mulle tungetaan taas jotain turhia lääkkeitä ja en pysty pelaamaan edes keväällä ollenkaan. Mä en tahdo enää mitään turhia lääkkeitä ja niiden raivostuttavia sivuvaikutuksia. Ei kiitos, ei enää.
Hyvää uutta vuotta kaikille!
Ehkä siitä tulee mullekin hyvä ja saan vihdoin sen mitä oon monta vuotta jo toivonut :)