Tässä elämä on, oma kallis ja tarpeeton

Oon niin väsyny. En jaksa.
Vanhemmat näki et itkin. Niin ei pitäny käydä.
Nekään ei jaksa mua, ne ei jaksa sitä etten jaksa. Valittaa ku en ikinä jaksa tehä mitään.
En jaksa enkä pysty selittämään niille mitään.
En kyllä oo itekään perillä et mitä mun päässä liikkuu, hirveen vaikeeta kertoo sitä toisellekaan sitten.
Tosin mun vanhemmille en aio ikinä kertoa mitään. En halua. Joskus oon jopa miettiny et jos jotain tapahtuis ja pääsisin pois täältä ni olis helpompaa. Olen jopa salaa toivonut että mun vanhemmat haluais eroon musta.
En kestä olla täällä.
En tiedä kuulostanko kylmältä ihmiseltä jos sanon etten oikeastaan hirveesti välitä jos niille tapahtuis jotain.
Varmasti itkisin kyllä, mutta oon niin etäällä niistä, että ei edes tunnu että ollaan samaa perhettä.
Pakotettu elämään yhdessä. Voisin ehkä välittää enemmän jos en joutuis olemaan täällä koko ajan. Jos nähtäisiin harvemmin. Tää on liikaa, en saa olla koskaan rauhassa. Se tekee tunteen, inhon niitä kohtaan.
Ne käskee; tee sitä tee tätä. Jos saisin itse päättää tekisin asiat niinkuin haluan, sillon kun jaksan. Ne tulisi tehtyä jossain vaiheessa. Ilman masennusta ja ahdistusta, pakotettuna toimimaan. Ihan perusjutut: siivoaminen, tiskit, pyykit ja kyllä, mulle on valitettu myös siitä millon menen suihkuun.. En muka saanu mennä aamulla vaan pitää mennä illalla. Siitäkin on huudettu. Onneks tajus lopettaa. Ei todellakaan kuulu niille menenkö suihkuun aamulla vai illalla.
Tuntuu että kaikki muut jotka vähänkin tietää mun asioista on mulle läheisempiä ku vanhemmat.
Mun ystävät, kaverit, opettajat, psykologi, toimintaterapeutti..
Silti, tuntuu että oon ihan yksin. Tuntuu ettei ketään kiinnosta, vaikka tiedän(toivon) ettei asia niin ole.
Kaikki jättää mut, en kyllä ihmettele. Kaverit ei pidä yhteyttä. Vihaan itsekin itseäni, miksi joku muu haluais olla mun kanssa. Ei musta oo ees mitään seuraa ku oon näin masentava.



Oon niin väsyny tähän kaikkeen. Mistään ei tuu mitään. Mitä helvettiä mä sitten teen?
Haluun käydä koulussa, se on ainut paikka missä saan olla rauhassa. Mitään en jaksa tehä mut ei se mitään. Nään kavereita ja mukavia opettajia. Yritän edes sillon tällön käydä ihmisten ilmoilla. Enhän mä missään kävis jossen kävis koulussa, salilla korkeintaan. Ehkä pari kertaa kuussa kaupoilla jos jaksan samalla reissulla kun käyn psykologilla.
En vaan tiedä onko sekään järkevää "käydä" koulua nyt, kun en oikeesti jaksa.
 Psykologiaa, varmaan kiinnostavin aine. Ei tuu mitään kun en pysty keskittymään ja en jaksa lukea. Mitään ei jää päähän. Kaikki kuulostaa etäisesti tutulta mutta mitään en muista. Syksyllä muka kirjottaisin sen, hah.
No ei oo vaihtoehtoja, pakko mennä. Jos siis elän sillon. Jos elän ni oon sit varmaan sairaslomalla. Ei tässä oo mitään järkeä. Parempi kuolla, en hyödytä ketään olemalla täällä.
Voisinpa vaan kuolla. Kuuntelinpa tossa joku aika sit keskustelua itsemurhasta. Kuinka se on itsekästä, ja varmasti se helpoin valinta. Vaikka se ei oo ratkasu. Ja sekin vaikuttaa mun ajatuksiin itsemurhasta. Koska siinä keskustelussa oli mukana ihmisiä joita arvostan tosi paljon. Ja en halua että ne ajattelis joku päivä musta tollasta.. En ymmärrä miten oon voinu elää näin kaun tällä tavalla. Oon jo melkeen 15 vuotta eläny niin että yritän miellyttää muita. En voi antaa muille kuvaa että olen heikko ja huono, etten osaa mitään tai olen väärässä. Minun on pitänyt aina olla täydellinen. Koskaan en ole ollut, vaikka kovasti olen yrittäny vaikuttaa täydelliseltä. Siksihän en niitä esseitäkään enää saa tehtyä, niistä tulisi huonoja. Ei siis kenenkään luettavaksi tarkoitettua. Huonoja, ei hyviä.

Joissakin(melkein kaikissa) asioissa en ole osannut sanoa omaa mielipidettäni ennen kuin olen kuullut muiden mielipiteitä. En voi olla eri mieltä muiden kanssa. Olisin erilainen, en halua erottua joukosta. Haluan olla niin kuin muutkin. Kauniita, älykkäitä, mukavia, iloisia ja hauskoja- täydellisiä. EI, tiedän että kukaan ei ole täydellinen. Siltä se kuitenkin vaikuttaa. Ja vaikka näkisin muissa ns. virheitä, ne eivät ole sillä tavalla kamalia kuin jos se olisinkin minä joka olisi kyseisen virheen tehnyt. Muut ovat täydellisiä virheidensä kanssa. Minä en ole täydellinen, virheet pilaavat minua enemmän. Koko ajan.

No en mä kuitenkaan keksi miten mun elämä muka jatkuu enää. Oonhan jo tavallaan luovuttanu.
Eihän mulla oo mitään minkä takia taistelisin. En jaksa.
Jos en kuolekaan tänä vuonna niin se on ihme. Voinko elää loppuelämän sairaslomalla?
Koska sinnehän tässä joudun.
Tuli tehtyä sellainen juttu että annoin toimintaterapeutille lapun että vie psykologille. En olisi sitä itse enää ensi viikolla pystynyt antamaan. Siinä kahten iltana olin kirjottanut ajatuksiani.
En tarkkaan muista koska en jälkikäteen lukenut mitä kirjoitin, en olisi enää pystynyt antamaan sitä. Olisin ajatellut kirjoittamaani.
Kuolemasta taisin kirjoittaa, ja siitä että ei ole tulevaisuutta. Etten jaksa.
Osastollehan en mene, se häiritsee mun laihduttamista ja liikkumista. Tosin sillä niin väliä ole kun en saa pelata. Olen liian huono. Vähän siinä ja siinä auttaako koko harrastus enää jaksamaan elämää. Ainoot onnistumisen kokemukset viime vuosilta on siitä. Viime keväältä tosin edelliset varmaankin. En osaa enää.
Vähän pelottaa ensi viikon tapaaminen. Kun en yhtään tiedä miten se reagoi, aiemmin sanoi ettei saa muhun mitään kontaktia ja ei tiedä millanen olo mulla on. Ei varmaan enää sano. Mutta sen kyllä tiedän, ei muhun saa kontaktia kun en pysty puhumaan. Ahdistaa. En voi olla heikko, en pysty kertomaan sellasia asioita. En tiedä miten siihen reagoidaan. Vaikka näihin voin sen verran luottaa ettei mulle mitään pahaa tapahdu vaikka sanoisin mitä. En pysty. Voi kuitenki tapahtua jotain. En pysty päättämään että luotanpa nyt näihin ihmisiin ja pystyn puhumaan, en vaikka haluaisin. Ei toimi niin, ihmisiin ei voi luottaa. Olen huomannut. Ja se on mennyt syvälle, ei se niin vaan muutu muuks.

Tässä se elämä nyt on. Jos en kuolekaan niin onko loppuelämä sitten enää mitään elämää..