Viimeinen toivo

Mulla meni melkeen kokonaan halu elää. Lihoin. V**** lääke!!!
No ei se mitään, ajattelin.
Ei se mennytkään ihan niin. Pakko ajatella. Ajattelin että ei se haittaa, kun kukaan ei huomaa.
Äiti huomasi. Esitin että se ei haittaa yhtään. Lihoin vähän, entä sitten.
Kyllä sillä on väliä..
En vain näyttänyt sitä.
Pian sen huomasivat kaikki muutkin. Tosin psykologini yritti väittää ettei sitä näe minusta. Hän ei olekaan nähnyt minua ennen kuin aloin lihomaan.



Ei siinä mitään. Oon entistä läskimpi. Kivaa..
No nyt vaa mentiin siihen pisteeseen että mun on pakko laihtua ja saada parempi kunto.
Muuten en voi jatkaa tossa joukkueessa.
No yllättikös se. Ei.
Se vaan tarkottais että joutuis lopettamaan mun rakkaan harrastuksen.
Koska toi on ainut joukkue jossa haluan pelata.
Mutta nyt musta ei vaan oo joukkueelle mitään hyötyä.
Oon niin huono.
HUONO, HUONO, HUONO!
Jos tää jatkuu näin ni en voi jatkaa siellä, en tällä tasolla.
Kyllähän mä sen ymmärrän, oon aina tiennytkin.
Nyt vaan asia lävähti päin naamaa kun se suoraan sanottiin. 

                                 

No ei kai tässä sit auta muutaku peruskuntoo vaa, lenkkille läski!
Tekosyitä, en voi vielä kun nilkka ei oo parantunu..
No eihän se ole mutta tuki jalkaan ja lenkille. Ei oo niin vaikeeta.
On se..
Ei pitäis olla ku elämä riippuu siitä.
Minkä sitä voi että läski rakastaa herkkuja. Ei niistä voi pysyä erossa, ei sitten millään.
Läski ei jaksa liikkua ja lihoo.
Ei en halua sitä. EN!
Mä en kuole vielä, mä tahdon pelata vielä.
Se tarkottaa että mun pitää syödä vähemmän ja liikkua enemmän.
Ei herkkuja!
En halua syödä liian vähän, siitä on vain haittaa. Mutta tarpeeksi vähän että laihdun.
Ei tässä ole enää muita vaihtoehtoja kuin laihtua.
Mun elämä on käytännössä ohi jos joudun lopettamaan.

En vain ymmärrä miten vanhemmat ei huomaa mitään.
Ehkä ne haluaa uskotella itelleen et oon normaali.
Mutta oon viallinen eikä siitä pääse mihinkään.
Ne ei varmasti ois halunnu mua jos ne ois tienny että musta tulee viallinen.

Joskus olin poissa kotoa ja huomasin että hei elämä on ihan kivaa, ja sitten tulin takaisin kotiin. Huomasin että hei haluan pois täältä. Muualla on parempi. Jouduin aina palaamaan takaisin. Nyt olen jossain ja on hauskaa kavereiden kanssa, palaan kotiin ja kavereiden kanssa ei ollutkaan hauskaa? Ehkä mulla ei ollut hauskaa kavereiden kanssa? Mä en enää tiedä..

Ehkä mä oon se yksinäinen. Aina. Elämäni loppuun asti. Entä jos mä yritän päästä eroon niistä vähistäkin kavereista että voisin kuolla yksin. Ei miks mä haluisin päästä eroon kavereista. Tiedän varsin hyvin että en ollu ilonen ilman kavereita pari vuotta sitten. Miksi olisin nytkään.
Tosin välillä tuntuu että vaan eristäydyn ihmisistä.
En tajua miten se tapahtuu, se vain tapahtuu.
Olen paikalla mutten läsnä, en oikeasti.

En ole yhtä lähellä kuolemaa kuin ennen osastolle menoa. Mutta en jaksa tätä enää kauaa.
Mun rakas harrastus, siitä ei ole kohta mitään jäljellä.
Se on mun tärkein kannattelija. Jos se vedetään pois ei jäljelle jäävät asiat enää kannattele minua tässä elämässä. Jos näin käy niin voin kai sen sanoa jo, en keksi enää syytä jäädä tänne.
Hitaasti ja varmasti mun ajatukset tappaa mut.

Elämä on täynnä valheita. Kauniita ja rumia. Elämä itsessään on kaunis vale, mihinkään ei ole oikeasti mitään syytä. Kaikki tapahtuu sattumalta. Kaikkeen ei ole syytä.
Ehkä kipeä totuus iskee vasten kasvoja, kun sattuu huomaamaan sen ison valheen.

Menee hermot kun ilman herätyskelloa en herää aamulla. Niin, ja niitä pitää olla ainakin viisi.
Jos ei ole syytä nousta esimerkiksi kouluun, nukun vähintään 11 tuntia. Viikonloppuna tuli 13 tuntiakin.
Niin ja siis en ollut koulussa viime viikolla, en yhtenäkään päivänä. Joten olen nukkunut paljon, liikaa.
Melkein mielummin eläisin liian vähillä unilla ja itkisin itseni uneen. Mutta ei lääkkeet pistää ihan sekasin nukkumisenkin. No melatoniinilla nukahdan tällä hetkellä, ilman en nukahda. Tekee mieli lopettaa toi ketipinor, ärsyttää niin suunnattomasti. Tai no mitä sitä huijaamaan. Minähän lopetan sen, lääkäriltä en ole kysynyt enkä kysykään. Vähennän jo tänä yönä annosta.
Ehkä noi lääkkeetki on vaikuttanu siihen että en osaa enää pelata.. Tai ehkä olen vain niin huono.
Miksi huijaan taas itseäni, kun tiedän että olin todella hyvä viime keväänä vielä. Jotainhan tässä on muuttunut, ainakin se että olen aloittanut lääkkeet.
Joista ei edes ole hyötyä..
En halua enää syödä niitä, en mitään.

No mitenkäs kävikään, no en voi olla myöntämättä että stressi helpotti kun päätin etten osallistu kevään ylioppilaskirjoituksiin. En kykene siihen nyt, en kykenisi edes lukemaan niihin. En kyllä usko että koskaan, mutta sitä ei tarvitse kertoa kellekään. Tai olenhan sanonutkin, mutta ne ei halua uskoa joten olkoon uskomatta. Laitetaan ilmeisesti sairaslomaa puoleksi vuodeksi. Kyllä se käy kun voin edelleen käydä koulussa, sen verran kuin jaksan. Sen verran kun tarvii että jaksan tätä elämää edes kevääseen asti. Sitten voi taas miettiä kannattaako tätä elämää jatkaa. Kevään jälkeen odotetaan taas niin paljon, enkä pysty vastaamaan niihin odotuksiin, taaskaan. Toisaalta ihan hyvä että kukaan ei ole vielä ihan tajunnut että mä oon rikki. Korjaamattomasti. Ei mua pysty korjaamaan enää.  
Mä en tuu ikinä yltämään yhteiskunnan vaatimuksiin.
En pääse lukiota läpi, en pääse töihin tai mitään muutakaan. Siinä on päätöstä kerrakseen elää tuilla ja ties millä vai kuolla. Kuoleminen kuulostaa helpommalta, siihen ei vaadita mitään.
Jos taas eläisin jollain v**** tuilla loppuelämäni niin tarvittasiin hirveästi selittämistä.
Enkä mä voi elää millään tuilla. En voi. Kuinka kauan tarvii yrittää selittää ihmisille että mä en tuu ikinä kuntoon. Mä en läpäise kouluja enkä pääse töihin.
Ehkä jossain vaiheessa ihmiset kyllästyy kun en parane niinkuin kunnollisten ihmisten kuuluu.
En ole kunnollinen. Siinähän se. Ehkä ne sitten luulee että vaan teeskentelen että saisin helpon elämän.
Ehkä ne luulee jo. Mitä jos mä teeskentelenkin. Miks mulla olis mitään ongelmia, ite oon keksiny kaiken. Kaiken syyllisyyden, häpeän, itseinhon, huonommuuden tunteen,pelon, jännityksen, masennuksen, ahdistuksen ja mitä näitä nyt onkaan loputon lista.
Mitä sitten kun mua ei oteta enää tosissaan. Onko silloin viimeistään aika kuolla?

Ja täähän siis tulee vain jos olen yhä elossa sanotaan vaikka tammikuussa ja siitä eteenpäin.
Sitä ennen pitää saavuttaa ensimmäinen tavoite hengissä olon pitkittämisen tiellä.
Meinasin kirjoittaa elossa olon, mutta en tiedä olenko enää elossa..

Viimeinen toivo, jos toivoa enää on

en tiedä, jaksanko enää suoriutua tavoitteeseeni joka pitää minut hengissä
last hope

♥

Kylmä

Ulkona alkaa olla kylmä, jopa minä jolla on aina kuuma, joudun käyttämään takkia :D
Jossain päin Suomea on jo ensilumetkin tullu. Oikeastaan rakastan talvea. Sillon mulla ei yleensä oo kuuma ja sitten ku lumet tulee ni ulkona on niin kaunista, varsinkin sillon ku aurinko paistaa. Löysin kivoja talvisia kuvia ja tässä muutama ihana. Joukossa myös yksi kuva joka sai minut ensimmäistä kertaa tänään aidosti hymyilemään :)


Sen lisäksi että ulkona on kylmä, tunnen itseni todella kylmäksi. Ei kiinnostais puhua kenenkään kanssa. Ärsyynnyn melkein kaikesta mitä kaveri sanoo. Viime viikolla peruin lähes kaikki sosiaaliset tapaamiset, tietysti hyvillä tekosyillä. Eilen ei meinannu kiinnostaa lähtee treenaamaan, vaikka loppujen lopuksi sitä mä just tarvitsin.Niinkuin tiesinkin oli joukkueen kanssa hauskaa ja sain taas nauraa. Toi joukkue ja sen kanssa pelaaminen pitää mut elossa. 

On vaan sellanen olo että mikää ei kiinnostais. Kouluun pitäis keskittyy kun ois kursseja suoritettavana. Ei vaan jaksa eikä kiinnosta, ei pysty. Ahdistus alkaa taas nousta pintaan. Koulu, miten mä muka selviydyn siitä. En uskokaan että selviydyn. Äikän kirjotukset kummittelee tulevaisuudessa, enhän mä selviä siitä kun en saa mitään tekstiä tehtyä edes nyt kursseilla joilla sitä harjotellaan. Oon onnistunu välttelee näitä esseitä jo pari vuotta. Oon onnistunu saamaan kunnon lukon siihen. Mitään ei tule paperille kun tiedän että joku sen lukee ja arvostelee. Se on pelottavaa, joku arvostelee mun kirjottaman tekstin ja tietää kuka olen ja näkee kaikki virheeni. Yritän olla virheetön, täydellinen. Sehän ei ole mahdollista, miksi siis pyrin siihen. En tiedä.

En tajuu, miks oon koko ajan hirveen väsyny vaikka nukkuisin tarvittavat 9-10 tuntia. Tosin heräilenhän mä vieläkin useita kertoja ja nukahan vain lääkkeillä. Ehkä siihen tulee joskus muutos, ehkä tai sitten ei. Näyttää vähän siltä et seuraava kuukausi näyttää mihin suuntaan jatkossa mennään. Mä veikkaisin että suunta on alaspäin ja kovaa. Koska en vaan jaksa tätä, liikaa tekemistä suhteessa jaksamiseen.

Nyt oottelen niitä kauniita talvimaisemia ja katon miten mielialat vaihtelee.

Pian on jo joulu, pienenä odotin sitä paljon enemmän. Haikeena muistelen lapsuutta, jolloin oli kaikki paremmin..

Ulkona ei oo vielä pimeetä vaik siel ei oo valosaa

Olen ihan sekaisin.
Vaikee kuvailla ajatuksia ku en tajuu niistä mitään.
Liikaa kaikkea, mun elämästä puuttuu se minkä vuoks oon eläny.
Saan sen takas, joskus, ehkä.. Voi olla et siihen menee kuukauski tai enemmän. Voisin mennä takas osastolle, en kestä olla täällä. Mut en haluu sinne, siel on liian rajotettuu kaikki.
Ehkä tää tästä muuttuu johonki suuntaan ku aika kuluu. Ja sitten kun oon taas samassa tilassa ku aiemmin meen sitten osastolle tai johonkin.

Tää alla oleva kuva kuvastaa hyvin sitä millanen olo mulle tulee kun vanhemmat huutaa, kelle tahansa huutaakaan. Tietenkään en näytä sitä niille. Ne ei tiedä mitään, MITÄÄN mun olosta. Ehkä ne saa jossain vaiheessa jotain tietää, mut ne ei ymmärrä. Ja tiettyä määrää enempää niiden ei tarviikaan tietää jos multa kysytään.

On taas niitä päiviä kun kaikki ärsyttää ja en haluu puhuu kellekää. Melkein mikä tahansa saa mut ärsyyntymään, ja saatan vastata parhaille ystävillenikin kiukkuisesti tai ilkeästi puhumattakaan siitä että jätän kokonaan vastaamatta. 

Haluisin vaa huutaa niin kauan että ääni lähtee!
En kestä tätä oloa, tiedän tän. Vajoon vähitellen siihen samaan oloon mikä mul oli ennen ku menin osastolle..
Kohta nukkumaan ja sitten on taas yksi päivä jaksettavana.
Mun mielessä ei oo vielä pimeetä vaik siel ei oo valosaa.

Tulevaisuus on epävarmaa

Suostuin.

Menin osastolle maanantaina.

Silloin itkin illalla kunnolla, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.

Ahdistuksen, surun ja helpotuksen sekaisin tuntein.

Sain vihdoin vain olla, vain olla. Toki olen vain ollut kotonakin, mutta syyllisin tuntein.

En voi vain olla kotona. Pitää siivota, tehdä koulu juttuja, tehdä kaikkea mitä en jaksanut.

Taisin olla osaston "normaaleimpia" ihmisiä, mutta silti. Ihanaa kun sai vain olla, ei tarvinnu jaksaa tehdä yhtään mitään. Ei keskittyä mihinkään. Söinkin säännöllisemmin ja enemmän ja varmasti terveellisemmin kuin kotona. Ja jos olin yhteisessä tilassa muiden kanssa, ei tarvinnut selittää mitenkään jos yhtäkkiä vain lähtee pois. Ei tarvitse puhua muille jos ei halua.

Melkein mietin että miksi oikein lähdin sieltä..

Tiedän miksi lähdin. En kestänyt kun en päässyt jäälle, treeneihin. Se oli ahdistavaa.

Myös kännykän rajallinen käyttö ja se etten voinut kuunnella siitä musiikkia oli välillä varsin ahdistavaa.

Nyt yhdestä syystä en ole varma saanko edes käydä harjoituksissa, peleihin ei tänä viikonloppuna päästetty.. En pidä tästä yhtään. Pitää hoitaa tämä asia äkkiä pois että ne antaa mun mennä taas jäälle.  Jos en pääse, voin saman tien mennä takaisin osastolle.Jotain douping juttujakin pitäs varmaan sit hoitaa. Ei vittu, en jaksa tätä. Elämäni tärkein kannattelija viedään minulta pois..

Miten voisin kestää sitä, en mitenkään. Yksi syy vähemmän elää..

Voi olla että jos olisin tiennyt tästä en olisikaan lähtenyt osastolta perjantaina.

No.. kaksi viikkoa voin mennä takaisin vaikka samantien jos siltä tuntuu.
Eilen illalla tai yöllä oikeestaan, lähdin lenkille etten joutuisi ahdistuneena ja vittuuntuneena itkemään itseäni uneen. Juoksin, syke nousi. Vedin itseni ihan äärirajoille ja juuri ennen romahdusta vaihdoin kävelyyn. Sykkeen laskiessa juoksin taas. Ihana tunne oli tämän puolituntisen jälkeen.Ulkona satoikin ♥

Vähän mietityttää, hieman parempi olo nyt kuin silloin ennen osastolle menoa. Mutta paraneeko tämä tästä enää enempää. Tuntuu että vain huononee mitä enemmän aikaa kuluu osastolta lähdöstä. Ja siitähän ei ole vielä kahta vuorokauttakaan..

En selvästikään kuulu tänne.
En jaksakaan tätä, toisin kuin perjantaina luulin kun sanoin haluavani kotiin.
Voinko vain lopettaa yrittämisen ja seota kunnolla? Lopettaa esittämisen?
Voinko olla tekemättä koulu juttuja ja mennä osastolle ja olla tekemättä mitään itse.
Hei mitä jos ei mulla olekaan mitää ongelmia olenkin vain laiska ja tyhmä?
Musta tuntuu että jos hajotan mun suojakuoren niin romahdan, mitä jos teenkin niin.
Ja menen osastolle jossa mun ei tarvitse jaksaa tehdä mitään.
Kuulostaa jo jokseenki houkuttelevalta..

satoi kasvoille kyyneleitä..

Itkisin jos vaan pystyisin..

En enää pysty.

pari siideriä ja puol pulloo salmarii. ei tunnu missään.

Tyhjää. Tyhjä elämä.

Sen ku saisi vihdoin lopetettua.
Ehkä ensi viikolla, lupaukseni aika raja loppuu maanantaina klo 8.30.
Jos en teekään enää uutta lupausta. Mihin päädyn?

Osastolle? Menenkö sinne vapaaehtoisesti? M1 ei varmaan täyty. Kuolenko sitten, onko minusta lopettamaan tätä. Vai onko jotain muuta vaihtoehtoa? EN PYSTY. En pysty asumaan täällä enää.
Sanoisin hyvästi mutta, en voi läheä vielä. Terään voin onneksi tarttua.
Ehkä kaikki selviää maanantaina.
En pysty enää huolehtimaan itsestäni, en pysty käymään kouluakaan. Sitä kukaan ei vain ole vielä tajunnut mutta ehkä tässä maanantaina tai tiistaina se selviää kaikille.. vihdoin!
Hyvää yötä, lähden kävelylle jos uskallan tässä tilassa.

Ei vaan jaksa enää

 Väsyttää koko ajan, siis ihan koko ajan. En tiedä mitä mun pitäs tehä. Sain kerrottua että ajattelen itsemurhaa.. No eihän se lääkäri sitten tietenkää haluu muutaku et meen huomenna päivystykseen ja viikonlopuks ainaki osastolle. Lääkkeiden annostukset muuttuu. Lääkärin kanssa puhuin vartin puhelimessa. No mikäs siinä sitten. En oo menossa huomenna päivystykseen, en oo menos osastolle. En nyt. Vituttaa kun lupasin etten tee mitään, tekee mieli tehä itelleni jotain. Lasketaanko syömättymyys siihen että teen itelleni jotain.. ei. Sen varaan lasken. Toki jotain syön, pakko. Sekavaa tekstiä, tajunnan virtaa. Katotaan mitä psyka tykkää maanantaina tästä mun päätöksestä.. Päivä kerrallaan, kohta on selvitty tästä päivästä. Enää liian monta päivää jäljellä.  En oo kellekään aikuiselle sanonu suoraan että en jaksa tehä niitä koulujuttuja ja en tuu jaksamaankaan. Kyllä ne sit tajuu, kohta kun tulee koeviikko ja en vaan osaa mitään. En mä vaan saa tehtyy niitä kaikkia läksyjä ja esseitä ja mitä lie ei jaksa eikä pysty keskittyy.

Nukkumaan, väsyttää. Nukun paljon ja silti liian vähän. Aamulla kahvia jotta pystyy edes jotain tekemään. Sitten kouluun nukkumaan. En jaksa enää. Sellanen tunne että tää elämä loppuu kohta. ei tässä vaan oo enää mitään järkeä. Neljän tunnin päikkärit illalla ja silti väsyttää jo.

En mä jaksa enää.
Toivottavasti jollain menee paremmin.
Maanantaina on aika sanoa heihei..

Vieläkin täällä..

En ole kuollut. Vielä. Valitettavasti..
On niin tyhjä olo, väsynyt. Haluaisin vain tämän olon pois. Vaikka sitten kuolla kun ei näytä mikään auttavan.Vaikka oikeastaan en varmaan haluakaan kuolla, en vain jaksa elää. En näin. En täällä. Pitää päästä pois. Pois kotoa, tai no tästä paikasta. Ei tämä koti ole, ei enää. Ei tule koskaan enää olemaankaan. Niin kamalan tyhjä olo. Samalla olen ihan pohjalla, masentaa kaikki. Ahdistus taas tulee ja menee.

En pysty tekemään mitään. En pysty käymään koulua. Tai kyllähän minä käyn koulussa, mutta en siellä mitään tee. En pysty, en osaa enää. En pysty keskittymään, en jaksa. En enää edes halua yrittää, se on niin raskasta, niin väsyttävää. Haluaisin pystyä edes johonkin. Ja tänään iski taas totuus, oon liian suuri. Pitää lopettaa syöminen. Ei kokonaan, mutta ylimääräinen syöminen. Pystyisinpä siihen, tekemään edes jotain mitä yritän saada tehtyä..

Ihmiset vihaa mua, mä vaan ärsytän niitä. Kuitenkin henkilöt x ja y oli kyllästyneitä mun angstaukseen viikonloppuna. Kerroin parista ikävästä asiasta mun elämässä, eli siis valitin. Luultavasti ne ei edes ottanu mua tosissaan koska olin juonu niin paljon. Näistä ihmisistä en edes voi vielä sanoa oliko heidän kiinnostuksensa aitoa vai ei. En osaa sanoa olenko tässä tapauksessa vainoharhainen vai en. Yleensä en ole, vaan asia vain on niin.. Että minussa on jotain vikaa.

En jaksa enää, pakko saada huomenna sanottua. Sanottua että en jaksa enää, ajattelen kuolemaa joka päivä, en pysty olemaan enää täällä, "kotona".  Joka päivä on vaikeampaa, vaikeampaa jaksaa nousta ylös ja elää merkityksetön päivä. Yksinäinen, turha päivä. En mä koulussa ole yksin, vain yksinäinen ja väsynyt. Kotonakaan en tavallaan ole yksin, mutta olen yksinäinen. Vaikka parhaimpiin ystäviini pidänki yhteyttä joka päivä, ei se auta yksinäisyyteen kun netin välityksellä kommunikoimme. Treeneissä tuntuu yleensä yksinäiseltä, mutta voi johtua vainoharhaisuudestanikin. Mutta toistaiseksi tämä on silti paras joukkue jossa olen pelannut, ei saavutuksiltaan vaan ympäristöltään paras. Missään muussa joukkueessa en ole voinut yhtä hyvin.

Kuolemaako mä odotan, en varsinaisesti. En tällä hetkellä. Odotan että joku tulee ja pelastaa, niin ei käy. Olen ainut joka voi minut pelastaa, ja olen liian heikko ja laiska siihen. Oikeastaan saattaisin mieluusti mennä vaikka osastolle jos ei tarvitse olla täällä. Tosin jos minulle ehdotetaan osastoa en sinne vapaaehtoisesti mene. Alkaa oma asunto kuulostaa houkuttelevalta, tosin en pysty siihen.
Koulujutut on tekemättä, en saa niitä tehtyä. En jaksa. Ei kiinnosta. Haluan vaan pois.

Mitään ei tule tapahtumaan. Elämä on loppu. Mitähän huominen tuo tullessaan. Toivottavasti muutoksen, muuten joudun tekemään sen itse..

Kuolema odottaa

Väsyttää, ihan liikaa. En jaksa enää. Oon hukassa. Ei tässä oo enää mitään tehtävissä, kuolema odottaa mua. En siedä mun ulkonäköö enää. Ei pysty syömään mitään. Ällöttää vaan. Juoda kyllä tekee mieli ja sehän ei oo hyvä juttu. Teen niin silti. Haluan tappaa itteni, ehkä ens viikolla sit. Nyt voin vaan yrittää olla laihempi jos vaikka en kuolekaan ens viikolla, ja juoda että jaksan ens viikkoon asti.
On aika kuolla.

Mikään ei enää estä..

Hajoan palasiksi

Hajoan.. Hajoan.. Hajoan.. Hajoan.. Ja lopulta.. Palasia ei saa enää kasattua kokoon.. Kokonaisuus on vajaa. Osia on hajonnut ja hukkunut. Rikkinäiset heitetään pois. Turhaa yrittää kasata mitään mikä ei enää koskaan ole ehjä. Rikottua ei saa ehjäksi. Ajan hukkaa kaikki.

Olen täysin hajalla, monta vuotta taistelin että olisin väärässä. En uskonut itseäni, vihdoin päästän totuuden sisälleni ja tajuan että ei ole enää mitään tehtävissä. Olen jo menetetty tapaus. Millään ei ole väliä.

Taas kerran koulut alkoi, ei kiinnosta. Turhaa, en pääse lukiosta läpi. En ole edes elossa vuoden päästä. Mutta on näytettävä normaalilta, joten menen kouluun. En jaksa tehdä mitään. Selitän opettajille tilannetta, ne ymmärtää. Muttei tiedä, etten edes aio päästä lukiosta pois. Aion kuolla. Koulu on vain paikka jonne pääsen pois, pois kotoa.. hetkeksi.. En tiedä mitä tapahtuu kun kaikki alkaa ymmärtämään ettei musta ole mihinkään. Kaikki tsemppaa jaksamaan "kyllä se siitä". Aivan kaikki opettajat siis, vanhemmat ei siis sano mitään. Ei yhtään mitään, ei mihinkään. Ne ei vaan ymmärrä vielä, että osaamiseni on melkein ala-aste tasoa. Hyvin olen kuitenkin pääsyt eteenpäin. Kaikki huomaa sen vasta kun tulee vaikeimmat kurssit ja kirjotukset. En osaakaan mitään. En osaa hahmottaa asioita, ja muistini on erittäin lyhyt. Keskittymäänkään en pysty, joten käytännössä en osaa enää mitään. En ole opiskellut vuosiin, en yhtään. Vain yksinkertaisimmat asiat jotka olen saanut pitkäkestoiseen muistiin kauan sitten, ovat enää tallessa päässäni.

Vain muistot ovat sen lisäksi tallella, ja niistäkin lähinnä kaikki kauheimmat. Ja vanhimmat muistot alkavat hiipumaan, katoavat pois. En muista melkein mitään enää, ja varsinkin kun pitäisi muistaa millon jotain on tapahtunut. Hyvä kun muistan mitä on ylipäätään tapahtunut.. Lääkäri sanoi: " Kuules tyttö, sun täytyy rakentaa oma historias". Kun lääkäri kyseli menneisyydestäni ja en osannut vastata kysymyksiin milloin mitäkin tapahtui.

Mulla ei ole enää kotia. Ei missään. Tämä ei ole koti. Vanhemmat huutavat, se vain lisää ahdistusta. Jotakin pitää muuttua. Tämä ei voi jatkua näin. Tai mun on vakavissaan alettava suunnittelemaan sitä itsemurhaa. Näin en jaksa.

Vihaanvihaanvihaan! Vihaan itseäni, suoraan sanoen alkaa jo kuvottamaan. Olen liian iso. En kestä nähdä enää itseäni. Miten olen voinut edes päästää itseni tähän asti.. tunnesyöminen on paska juttu. Olen päättänyt että tähän tulee muutos. Ja näköjään olen onnistunut pitäytymään päätöksessäni. Karkkia en ole ostanut, tosin välillä karkinhimossa vetänyt virosta tuotuja herkkuja tai kaivanut äidin kaapinperältä jotain. Hävettää, kuinka voin antaa itselleni luvan syödä karkkeja, kun en jaksa liikkua tarpeeksi kuluttaakseni enemmän kuin olen syönyt. Kahvin olen opetellut juomaan ilman sokeria. Ja vähentänyt turhia naposteluja ja pienentänyt annoskokoja. Tosin saatan syödä liian vähän, ja epäterveellisesti nyt ainakin. Ei meillä syödä terveellisesti, vaan halvalla.

Heinäkuun kävin salilla, ja nyt on treenit alkanu ihan kunnolla, pääsee jäillekkin jo. Nyt pitää vaan syödä tarpeeks vähän että laihdun. Ja tietysti treenatessa saan niitä lihaksia ni ne ei sitte kokonaan katoa.. Sen päivän kun joskus näkis että painaisin edes vain 65kg. never going to happen.. laihduin kyllä kesällä mutta lihoin sitte lisää. Seitsämän kiloa kun saisi pois niin ois jo alku. Tietysti paino laskee hitaammin tai vaan nousee jos saan lihaksia mutta en saa läskiä pois. Mutta peili onkin se mun todellinen mittari, näen kyllä jos jaloissa ja keskivartalossa on sitä ylimääräistä. 

Mun kädessä olevat jäljet ei parane, jos viillän koko ajan uudestaan. Mutta kun tekee mieli. Toisaalta se lievittää ahdistusta, erittäin lyhyeksi ajaksi kylläkin :( Toisaalta kostan itselleni virheistäni. Virheistä pitäisi oppia, minä en opi. Enempää selittelemättä, kostan itselleni kaiken väärän mitä olen tehnyt tai jättänyt tekemättä. Olen itseasiassa erittäin kostonhaluinen, enkä ainoastaan itseni suhteen. Kostan kaikille kaiken jos vain kykenen. Tosin yleensä se tapahtuu huomaamatta, ja minä olen ainut joka sen ajattelee kostamisena. Mutta esimerkkeinä, jos äiti huutaa ja se ärsyttää minua suunnattomasti saatan jättää sinä päivänä syömättä, tai viiltää, tai juoda, huutaa takaisin.. Tai jos kaverini sanoo jotain ärsyttävää, saatan sanoa hänelle ilkeästi. Tätä asiaa en tässä tämän enempää avaa.

Miten voin unohtaa epämiellyttävät asiat kun ne eivät poistu ajatuksista lainkaan, koko ajan taustalla. Kaikessa, kaikkialla.. Vaikuttaa koko elämään, vaihtoehtoa ei ole.

Zombiiiiii. Sitä minä olen.. On hienoa että ihmiset luulee että jaksan tehä kaikkea. En vaan oikeesti jaksa. Mistään ei tuu mitään. Laahustan kouluun ja vedän pirteemmän ilmeen kasvoille ja puhun ihmisten kanssa kaikkea turhan päivästä samalla kun mieli seikkailee jossain ihan muualla, tai vaihtoehtoisesti ei yhtään missään. Yksin ollessa hymy hyytyy ja vajoan muualle. Pois. Tiedostan ympäristön jotenkin, vaikka oikeastaan mieluummin en tiedostaisi. Haluaisin vaan johonkin muuhun maailmaan, pois tästä kauheasta todellisuudesta. Kaveri vie tarjottimen pois, hymyni hyytyy kunnes hän taas palaa luokseni. Samalla mietin itsekseni, huomasikohan kukaan opettajista mitään ilmeiden vaihdoksiani. Osa opettajista tarkkailee minua, tai ainakin minusta tuntuu siltä, koska olen kertonut heille suhteellisen paljon asioistani. Voin vaikka vannoa että esimerkiksi psykologian ope tarkkailee mua kun oon sen tunneilla, se tietää että mulla menee huonosti. Ja kun oon tunneilla niin en jaksa enkä pysty pitämään ilmeitäni kurissa kun ahdistus kasvaa. Ja sen takia, jos on kova ahdistus niin sen kyllä näkee sitten, vähintään ilmeestä jossei muusta kehonkielestä. Jos ahdistus ei ole kovin suuri niin vajoan vaan syvälle ajatuksiini, tai ajatuksettomuuteen.

Yöt on muuten kamalia. En saa nukuttua tarpeeksi, lisäksi näen painajaisia joiden vuoksi heräilen. Viime viikko oli ihana kun sai nukkua, unilääkkeillä tosin. Mutta sain nukuttua. En jaksa mennä nukkumaan kun en nukahda, mutta aamulla kun herään haluan vain takaisin nukkumaan. Haluan kuolla, en jaksaisi elää aina uutta päivää. Eri päivä, mutta niin samanlainen. Tyhjä. Kunpa vain nukahtaisin ja en koskaan heräisi. Tekee mieli vaan satuttaa itseäni niin paljon, olen niin turha. Haluan laihtua, satuttaa itseäni ja sitten kuolla. En pysty enää kestämään sitä kaikkea mitä olen kestänyt niin kauan. Kuinkahan paljon huonommaksi tän täytyy mennä ennenku lääkäri laittaa mulle M1. Tai no ongelmahan on se että ku ei ne tiedä kuinka huonosti mulla oikeestaan meneekään. Mitä väliä, oikeestaan mä ansaitsen tän. Oon niin sairas ihminen, viallinen, vääränlainen. Mulla on taas niin ristiriitasia ajatuksia, en voi kuolla. En voi, hävettää kertoa että olen näin huono. Ja ihan ensimmäisenä siks että mulla on muutama niin tärkeä ystävä, ja ne väittää että ne ei elä jos mä en elä. Mut mä en vaa jaksa tätä enää. Vois juoda ton liköörin pois..

Päässä pyörii kolme asiaa: haluan olla laiha, haluan viiltää, haluan kuolla.

Pitkästä aikaa..

En oo jaksanu kirjotella tänne vaik on ollu sellanen olo että vois kirjottaa. Ei vaan yksinkertasesti oo jaksanu. En oo jaksanu paljon muutakaan. Kaiken näköstä on tapahtunu. En vaan enää edes muista kunnolla. Ajan kuluminen on vaan niin huomaamatonta ja päivät on samanlaista tasapaksua helvettiä. Kaikki on vaan niin sekavaa. En osaa edes kuvailla sitä oloa. Enkä edes muista sitä, toisinaan ihan hyväkin.

   

Ei oo totta, mua melkee naurattaa ku luen mun edellistä postausta..  Miten mä oon voinu olla niin sekavassa tilassa et oon kuvitellu meneväni Vihtiin. Millä mä sinne meen ja miks mut haluttais sinne? Aivan. Ja ehkä vaan parempikin etten oo siellä.. Öööh.. no mitäs tässä nyt on ollukkaan kesäkuu tuli ja meni. Koulut loppu, päättärit oli ihan jees. Käytiin parin kaverin kaa valmistuneiden kavereiden juhlissa ja sit illal kaverin isän luo juhlii porukal. Oli ihan hauskaa, ja tulihan sitä alkoholiakin ihan reilusti otettua :D Kaverin luota kun lähettiinbaariin ni ei sit enää niin mahtavaa ollukaan, mutta ei toisaalta ollu ahdistavaakaan kun olin ehtiny kuitenki tarpeeks juomaan ennen sitä. 

Mitäs siinä sitten, alotin lääkkeet masennukseen joskus kesäkuun puolivälissä. Eihän niitä oltukaan kun yli puol vuotta ainaki tyrkytetty. Saa nähä nyt et onks näist mitää hyötyy. En edes ite tajunnu aluks että siitä tuli sivuvaikutuksia: ahdistus lisäänty samoin itsetuhoset ajatukset. Ja ne lisääntykin sitten ihan kivasti.. On ne nyt kai lieventyny, ja sain ahdistukseen lääkkeenkin nyt heinäkuussa. Unettomuuteen sen pitäis myös auttaa mut eipä näy mitään vaikutuksia siltä osalta.
Ainii, tossahan oli toi juhannuski. Meni kyllä niin perseelleen se että en halua edes ite muistaa sitä myöhemmin joten ei siitä sen enempää. Paitsi et olinhan mä sen päivän lintsillä perheen kaa. Se oli ihan kiva.

En tiiä, tuntuu et missään ei oo enää mitään järkee. Ja en jaksais enää. Täl hetkel ainut mikä mua motivoi seuraavaan päivään on et pääsee liikkumaan, kuluttamaan kaloreita. Laihtumaan! En voi enää sietää tätä läskimahaani ja reisiäni ja kaikkea muuta läskiä.Ällöttävää kroppaani! Pakko tehdä jotain. Okei on siinä myös se et mun on pakko saada parempi kunto et pystyn pelaamaan. Mun nykynen kunto ei vaan riitä, ja mä en voi elää jossen saa pelaa. Vähän tässä vaan sitten kun syönki selvästi liian vähän ni se ei kyllä oo sen kannalta yhtään hyvä juttu.
Jei, oli kaverin synttärit. Oli pitkästä aikaa oikeesti vähän hauskaakin. Ja alkoholia.. Ja sitten ei niin hauskaa, mutta vähän ku nauraa ni ei kukaan huomaa mitään :) Niin ja sitten ihan tossa viime viikolla kävin toisen kaverin kanssa Virossa. Ja sen vaateshoppailun lisäks mukaan tarttu tietysti myös alkoholia. Järkyttävä, melkein satasella alkoholia. Noo.. riittää sitten loppuvuodeks :D 

Mä en vaan haluu ajatella tulevaisuutta, mitä tulevaisuutta ei mulla sellasta oo.. No ilmeisesti on, joskin huono sellainen. Yökötys koulut alkaa kuukauden päästä. Ja sitten on kaikki ne kurssit joita en jaksa käydä, sitten on se yksi enkun uusinta. Ja hyi sitten tuleekin jo ruotsin kirjotukset. Voi hitto, pitää varmaan vähän alkaa lukee. Mutkun ei jaksa.. Niin ja kaikista kamalin juttu on että mun on nyt PAKKO käydä se autokoulu loppuun. Ja oon melkeen paniikissa sen asian kanssa. Alle kaksi kuukautta aikaa käydä kaikki ajotunnit ja sitten ne kokeet.. Ahdistaa jo ajatus siitä. En mä voi osata sitä, en pysty siihen. Pakko pystyä D:

Must tuntuu.. jaa enpäs osaakaan sanoo.. en osaa sanoo. En tiedä. Mitä väliä. Ketä muka kiinnostaa :D
Ei mua ainakaan. Voin keskittyy siihen et laihdun ja saan sen autokoulun käytyy. Muulla ei oo oikeesti mitään väliä. Mun tulevaisuus on musta aukko.

Ainiin ja kerroin yhelle kaverille jotain mikä oli pakko kertoa. Mutta se on mulle nyt vihanen. Ja mä en kestä tätä oloa. En kestä. Mietin että oisko pitäny olla sittenki sanomatta mutta kai näin on paras :'< Tietääpähän nyt ainaki millasen ihmisen kanssa on.. No kai sillä nyt on selvästi syytäkin olla mulle vihanen, mä en vaan kestä sitä. Toisaalta parempi jos kaikki vaan vihais mua eikä haluis nähäkään mua ni vois vaan lähteä pois...

ouuu kesä tulee!

Jesjesjes! Olin valmistautunu tylsyys kuolemaan, jälleen kerran. Olihan viikonloppu tulossa. Sit lähinki taas Vihtiin perjantai iltana. Siel oli ihan mahtavaa, niinku olin odottanukki heti siitä hetkestä lähtien ku tiesin että pääsen taas sinne, ei se paikka vaan ne ihmiset ♥ Ai ja toisel kaverilla oli pari ihanaa koirulia mukana. Oon niin tykästyny niihin, varsinki siihen ihanaan pentuun ♥  Mitäs me tehtiinkään, ei sillä niin väliä. Grillattiin, juotiin, käytii kyläl baarissa, ja hengailtiin. Ja tietty saunottiin!! ♥ Eli siis kaikkee mukavaa. Taisin olla ainut jol ei tullu ees päänsärkyy tai mitään aamul. Heräilin jo siin 11 aikaan ja vähän siivosin ja otin aurinkoo yksikseni ku muut vielä nukku :D Tais olla yhen aikaa ku muut sit nous ylös. Mitä siinä sitte, katottii telkkarii, pelattii korttii, kuunneltii musiikkii ja oltiin vaan. Ihanan rauhallista siellä, vaikka oliki hemmetin kuuma. Ja illalla taas saunaan, ja sitte sainki kyydin kotiin. Jos ei ois ollu sunnuintaille menoo ni oisin jääny sinne.

Nii no siis sitte ku sain kyydin kotii ni ehin viel pariks tunniks näkee kavereita euroviisujen merkeissä. Mut sitte sunnuntai oliki kivaa. Taas vähäisten yöunien jälkeen lähin kaverin kanssa naisten kymppiin. Hölkkäsin koko matkan ja aikaaki meni vaan vähän vajaa puoltoista tuntia. En ois uskonu et pystyn siihen. Ja sen jälkee stadikalle ja siel joku 3-4 tuntii makoiltii auringossa, uiminen unohtu kokonaa :D Jotenki epätodellinen olo oli kyllä ku sieltä lähin kotiin. Tuntuu jotenki oudolta ku oli kivaa ja sit se loppuu ku seinään. Nyt luultavasti parin viikon kotona jumiiminen ja ajatukset valuu taas sinne ikävämpään suuntaan ): Ei voi mitään.

Tänää koulus, onneks vaa 45min. Mut oon jo ihan kesässä, en voi tajuu et on viel kouluu. Ja nyt  ootanki sitä kesää, ni vaan sen takia et voisin mennä sinne Vihtiin. Oikeesti, mä tuun viel asumaan siel niin paljon ku vaan pystyn. Saa nähä kuinka paljon kaveri jaksaa mua siellä :D Ku oikeesti se ihminen ja muut tyypit samoist ympyröist on vaan se juttu minkä takia mua täl hetkel ylipäätään kiinnostaa elää. Kaikki muut jutut tuntuu vaan niin sivuasioilta, merkityksettömiltä, turhilta.. Nyt sit vaa oottelee seuraavaa kertaa, millon lie sit se, ehkä ens viikolla, tai sitä seuraaval tai sit toivottavasti ei vast juhannuksen jälkeen. Jos mun kaveri vaan haluu mut sinne, mä kuolen jos mua ei haluta sinne..